Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
21.08.2008 19:32
Zohan - Lupa saksia
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
ZOHAN - LUPA SAKSIA
Harvoin olen elämäni aikana säikähtänyt yhtä perusteellisesti kuin katsoessani komediaa Zohan - lupa saksia (You Don't Mess with the Zohan). Nauroin sen ääressä useammankin kerran, ehkä jopa viidesti. Ja mikä pahinta, juuri niissä kohdissa ja niistä syistä kuin elokuvan tekijät olivat tarkoittaneetkin. Olin aina luullut, että ennemmin takapuolestani lentää apinoita kuin nauran Adam Sandlerin huumorille.
Zohan (Sandler) on Israelin armeijan erikoisjoukkojen huippusotilas, joka selvittää omin voimin tilanteen kuin tilanteen. Zohan on cool, rohkea, voimakas ja komea. Miehet ihailevat Zohania, naiset rakastavat. Mutta Zohan on saanut tarpeekseen loputtomasta sotimisesta, joka ei johda mihinkään. Mies haluaa muuttaa Yhdysvaltoihin ja ryhtyä kampaajaksi. Zohan lavastaa kuolemansa ja vaihtaa mannerta. Mutta hiustaiteen huipulle on vaikea päästä.
En ole kuullut, että Zohan - lupa saksia olisi aiheuttanut poliittisia vastalauseita. Se on yllättävää, sillä Israelin ja palestiinalaisten ikuinen kahakka ei ole elokuvassa vain taustaa. Siihen viitataan aivan suorasanaisesti jatkuvasti. Zohan on välttänyt jyrkkäsanaiset vastalauseet sillä, että elokuva lyö reilusti yli ja liioittelee. Elokuva ei myöskään valitse omaa puoltaan, vaan tekee koko sodan naurunalaiseksi.
Niin pitkälle en mene, että sanoisin Adam Sandlerin tehneen hyvän komedian. Zohan - lupa saksia on juuri niin kakaramainen, typerä ja nolottava huonon maun komedia kuin Sandlerin muukin tuotanto. Mutta Zohan on myös paikoitellen ihan hauska, mikä on Sandler-leffalle jotain täysin uutta.
Itseäni huvitti erityisesti Zohanin mieltymys 1980-luvun disco-hitteihin. Vain Zohan ja suomalaiset kaupalliset radioasemat voivat luulla, että moinen äänisaaste on yhä ihan oikeasti hyvää musiikkia.
MARKO AHONEN