Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
08.08.2008 21:01
Eräs päivä elämässä, kun muistot luovat nahkaansa
ROCK
NEIL YOUNG &
HIS ELECTRIC BAND
Hartwall-Areena 7.8.2008
Kun konsertti päättyy Beatles-visioon A Day In The Life, miten se voi enää jatkua! Tapahtuman lopuksi ajan teemaa ajatusten sulassaan kantava Neil Young upottaa kitaran äänimassaan, joka hyvin tuo mieleen Beatlesin laulun sinfonisen pauhun ja sfääreihin lennon. Tämä oli Sinullekin, John!
Ja hetken näyttää kuin A Day In The Lifea ravisteleva Young olisi jopa fyysisesti sekä sähkön että avaruuden vietävissä, minne, kenties ylös ja runokuvissaan olennaisille vuorille asti. Ehkäpä sinne, minne intiaaninuken viereen lavalle maalatut taulut kuin kilvet lintuineen, käärmeineen, ympyröineen, väreineen ovat konsertin ajan kappale kappaleelta vaihtuen osoittaneet. Sinne, Neil Youngin intiaanifantasiana vaeltavaan maisemaan.
Siellä naiivi spontaanius ja viisas lapsenusko on yhtä totta kuin rauha ja rakkaus, joita Neil on katsonut läheltä ja joskus kaukaa, mutta jotka aina ovat kantavat merkit hänellä kitaran hihnassa, ja kuulijalla sydämessä.
Lavan "kilvet", pienet taulut kuvineen ovat näköään spontaaneja. Eivät ne näy kauas, eikä Youngin show tapaa olla suureellinen.
Toisessa kappaleessa Everybody Knows This Is Nowhere sivullinen Young hakee ulospääsyä vieraista arkiympyröistä omiin kotimaisemiin - "takaisin tielle ja maalle". Sen aikana nähdyssä taulussa on hahmottavinaan paitsi kohoavan käärmeen myös muodonmuutoksen idean, ajan lisäksi toisen Neil Youngin elävän teeman. Konsertti luo nahkaansa.
Muutos väreilee ilmassa ja on purkautua aika aikaa kiihkeämmin, mutta pari tuntia vie soittajan liian aikaisin, vie musiikin ja kuka tietää, liian pian tulevana koko hänen sukupolvensa edustaman rock-idealismin.
Onhan hän itsekin nyt se Old Man, josta hän nuorena lauloi ja taas Helsingissä.
Young antautuu tulkinnoilleen siinä määrin kokonaan ja suvereenisti, että jokainen konsertti on uusi. Mutta jos muutos -93, -96 ja -01 Suomessa nähtyyn verraten on ilmeinen, ei se ole vähääkään ruosteinen.
Syväsukeltaja, kitarataistelija
Love And Only Love pikajunana etenevän konsertin avauksena kertoo mitä on tulossa, eikä sitten ihan sellaisena tule. Teos, loistavan Ragged Glory -albumin (1990) yksi huippuhetki esittelee Youngin, musiikin helmenkalastajan sähköisessä elementissään.
Siinä hän on sähköisten impulssien, kirkkaiden melodiaviritelmien ja pronssirosoisena säröilevän soundin laavaa pitkin tuolivuorivirtaan laskeva, valkeana liehuvaan arkipaitaan pukeutunut kullanetsijä ja velho.
Uusi Spirit Road kuuluu lajiin, jossa Young kuten ennenkin toimittaa sähkökitarahartautta kumarassa polkien, askelympyrää lavaan uurtaen. Syväsukeltaja. Kitarataistelija.
Suoristuu, laulaa kuin epävarma lintu tulossa toisesta maailmasta ja räpiköimässä osaansa tässä oudossa.
Hänen äänensä valittaa, särkyy, virittyy, säännöittää, mutta on selkeä kuin sunnuntai. Young esittää paljon tuttua. Kaikki menee suoraan yleisöön.
Kevyen linjan bändi steel-kitaroineen, taustalaulajineen ja paikoin pianoineen ja banjoineenkin sopii toiseen Youngin elementtiin, kevyen sähköiseen ja akustiseen, jota on paljon läsnä ja jota mm. Cortez The Killer alkaa hahmottaa.
Illan surumielistä teemaa tuo laulu edustaa, tulee maailmasta, jonka peritunne ja metsätuulinen soitto on kaunis kuin intiaanien leirit ja luonto ja alkuvaisto ajatustemme takana. Ja johon saapuu ja johon majoittuu murska ja valta, julmajärkinen maailmanhistoria.
Pyhä toimitus
Oh, Lonesome Me lähtee syvän tunteellisena kohti Luonto-Äidin palvelumenoja. Varsinainen pyhä toimitus tapahtuu jälleen yksin ja urkuharmonin ääressä. Mother Earth soi vetoisana kuin ukkostuulen hymni viileässä kirkossa, johon taustalla enkelitrio yhtyy.
The Needle And The Damage Done, huumeiden jälkiä seuraava murheellinen balladi saa osan katsomoa taputtamaan pienenä kauneusvirheenä tahtia. Aika moni näyttääkin tässä vaiheessa kaipaavan Rockin' In The Free Worldin kaltaisia rajuja tunnuslauluja, sähkötauluja, joita kolmen kitaran mainio yhteisjuoksu Unknown Legendin kuulaana ja rullaavana soidessa ei ennusta, eikä niitä varsin kuulla.
Helplessin visuaalis-melodista ja vaelluksen-kaunista surulaulantaa on osattu tuttuna odottaa, mutta vasta Heart Of Gold avaa kaikkien sydämet. Akustinen Neil Young on konsertissa itsensä.
Illan upeimpien eli sähköisten päätösten Words, No Hidden Path ja A Day In The Lifen sisuksissa sitä vain on ja putoaa ja jää musiikin sisään.
Neil jatkaa kitaralla pitkään, mutta ei vieläkään mielestäni riittävän pitkään. Viimein A Day In The Life ilmaisee koko Youngin edustaman musiikinlajin tihentymää sekä haltioituneimmillaan että painostavimmillaan.
Siellä sisuksissa kuulija on visusti, jo lennossa ja valuu pitkin tulivuorikyyneliään pysähtymättä tietämään tarkkaa syytä kai koskaan, sillä se tunne virtaa Neil Youngin yhteyksistä ajattomana jo niin kaukaa ja jatkuu.
Niin kokonaan.
TEPPO KULMALA