Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
31.01.2003 11:06
Hanoi Rocks 29.1.2003
Vesa Lahtinen
Yleisö on pakkautunut kaikkialle lavan eteen, intronauha alkaa soida. Soittajat nousevat lavalle, mutta kaksi tärkeintä puuttuu. Vasta kun Mike Monroe ja Andy McCoy vilahtavat hämärällä lavalla yleisö riehaantuu.
Rocklegendat ovat palanneet - ja vihaisina.
Keskiviikkona Lutakon Hanoi Rocks -konsertti oli loppuunmyyty. Yleisönä oli runsaasti väkeä, joka ikänsä puolesta on todennäköisesti missannut Rocksien ensimmäisen tulemisen. Tälle toiselle Hanoi-fanisukupolvelle bändin hiljaiselon ajan välittäjäaineena on toiminut Guns'n Roses ja kasvualustana Hellacoptersit ynnä muut uuden aallon rockpumput, jotka ovat varmistaneet, että Hanoi Rocksin taannoin ylpeästi edustama genre ja asenne eivät ole päässeet unohtumaan.
Tämän yleisö hyvin kuuluvasti todisti ottamalla Hanoin vastaan runsain suosionosoituksin.
Hanoi Rocks on kiistämättä instituutio. Osansa tähän on varmasti antanut se, että ennen HIM:iä ja kumppaneita Hanoi Rocks oli suomalaisen musiikin maailmaninvaasion kirkkain symboli. Hanoin poikkeuksellinen menestys leipoi taisteluparista Monroe & McCoy melkoisen kosmopoliittisia rokkareita, ja yhtyeellä on aina ollut vahva näkemys siitä miten rocktähden kuuluu ja pitää elää. Tällä ylpeydensekaisella karismalla se jälleen jyrää lavoja.
Parinkymmenen vuoden takaisista kulta-ajoistaan Hanoi Rocks tuo rockin showmaisuuden ja kukkoilun nykypäivään lähes sellaisenaan. Kun Mike Monroe ja Andy McCoy kiipeävät lavalle metkoissa 80-lukulaisissa glam-hardrock-esiintymisasuissaan, ovat he se keimaileva mutta kovaääninen akti, jollaisena he maineensa loivat kaksikymmentä vuotta sitten.
Ja tuskin muuta heiltä odotetaankaan.
Vaikka ajan hampaanjälki on nähtävissä - kumpikaan konkareista ei ole enää varsinainen siloposki - pystyivät elämäntaparokkarit vetämään hyvinkin energisen setin.
Laihtuneen oloinen McCoy näytti, että esiintymislava on se ympäristö jossa hän on parhaiten kotonaan. Kitaristi virnuili ja uhosi yleisölle tutulla nasaalillaan kappaleiden välillä, ja vaihteli taajaan instrumenttia näyttävästä arsenaalistaan.
Monroe veti maanisen roolin ledi-kimalleasussa viskoen mikrofonia, telinettä ja itseään. Muun yhtyeen ( Costello: kitara, Timpa: basso, Lacu: rummut, Pate Flintstone: koskettimet) osaksi jäi soittaa kovaa ja antaa tähdille tilaa.
Hanoi Rocks soittikin aikamoisella volyymilla. Stadionvahvuinen saundi tuntui jyräävän alleen esimerkiksi valtaosan Monroen fonisooloista, ja miehen kunto repiä itsestään silkkaan voimaan perustuvaa aggressiivista laulantaa joka ylittäisi kitaravallit hämmästytti allekirjoittanutta. Bändi muotoilikin klassikoista Tragedy ja Don't You Ever Leave Me muutaman asteen raaemmat versiot.
Hanoi Rocks ei onneksi ole pelkkää vanhan lämmittämistä, vaan Monroe on osoittanut että sävelkynä on vielä terässä. Uudet kappaleet Obscured ja Delirious sysäsivät reippaan tunnin mittaisen setin käyntiin sellaisella intensiteetillä, että ajatukset historiakatsauksesta jäivät sikseen.
Hanoi on tätä päivää: bändissä kohtaavat nostalgia ja aito asenne, halu tehdä musiikkia samaan malliin kuin vanhan vallan aikaan.
Miken ja Andyn akti on uskottava, jälleen kerran.