Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
22.08.2010 15:32
Ihminen kohtasi koneen
KONSERTIT
U2
Helsingin Olympistadionilla 20.8. 2010.
Se kohosi keskellä olympiapyhättömme valkoista ovaalia, uhmaten massiivisuudellaan stadionin siroa tornia ja itse taivasta. Nelijalkainen, oranssi hämähäkki. Suunnaton törröttäjä. Tämä on näyttämönä maailman suurimman rockbändin konsertille. Tämä on U2:n 360° Tour.
U2 on kontrastien esiintyjä. Se työntää luotaan ja kauhistuttaa kolossimaisella teknologiallaan. Se sykähdyttää ikimuistoisilla kappaleillaan. Se ärsyttää päälleliimatulla viihteellisyydellään, mutta kiehtoo täydellisellä heittäytymisellään. Se tulee iholle, mutta samalla kohoaa korkeuksiin. Se on viiltävän kirkas kuin supernova, mutta myös lämmin kuin kynttilän liekki.
Elämää suurempi tuntuu olevan myös se kvartetti, josta yhtye koostuu. Rumpali Larry Mullen, rockariksi naamioitunut duracell-pupu, tuo elävä metronomi. Basisti Adam Clayton, joka saa värähtämättömällä lavaolemuksellaan Pääsiäissaaren patsaatkin vaikuttamaan Pirkka-Pekka Peteliuksilta. David "The Edge" Evans, tuo reunojen eminenssi, kuolemattomien kitaramelodioiden maestro, jolla on maailman suurin pipokokoelma. Ja lopulta hänen bonoutensa, Paul Hewson, rockin messias, mies joka laulaa naiset pyörryksiin samalla kun muistuttaa meitä siitä, että Burmassa sorretaan ihmisoikeuksia.
Tämä 360°-lavalla lilliputeilta näyttävä nelikko piti pimenevässä Olympiastadionin yössä 50 000 kuulijaa hyppysissään ja massat huokaisivat kuin yhdestä suusta. Mutta kaikki ei suju maailman suurimmalta rockbändiltäkään. Perjantai-illan spektaakkeli alkoi puoli tuntia myöhässä, sillä U2:n telkkari oli rikki. Tässä tapauksessa kyseessä oli 6 metriä korkeasta ja 500 000 pikselistä koostuvasta, renkaaksi kiertyvästä näytöstä. Mutta hyvä niin, sillä vielä puoli tuntia pimentynyt ilta vapautti konsertin täyteen loistoonsa.
Valon, videon, savun ja teräksen keskellä, koneen sydämessä ja sen sirolla ulkokaarella yhtye loihti ilmoille ikimuistoisia U2-säveliä. Voipuvaa juhlakansaa villitsivät yhtyeen kovimmat hitit, mutta myös bändin tunnelman nostatukset. Yhtye hallitsi poseerauksen syvimmänkin oppimäärän täydellisesti ja jakoi hellää huomiotaan koko 360 asteen väkimassalle.
Linnunradan valossa
Yleisön kosiskelun keskiössä oli itseoikeutetusti Bono, jonka viisikymppisessä, kiemurtelevassa ja elämöivässä habituksessa oli yhtä aikaa jotain irstasta ja tyylikästä. Mies vaihtoi rooli sulavasti kirkasotsaisesta marttyyrien esilaulajasta lipeväksi Macphistoksi, joka rienaa ja viihdyttää.
Tunteisiin vetoavana numerona kappaleen Walk On aikana avustajat marssivat lavan kaarelle Amnestyn lyhtyjen kanssa, samalla kun yhtye muisti Burman opposition kotiarestiin eristettyä Aung San Suu Kyita. Kyynisimmät saattoivat voihkaista Bonon saarnatessa politiikkaa, mutta samalla ei voinut välttyä vastakysymykseltä: olisiko parempi, jos tämäkin bändi laulaisi vain auliista naisista ja nopeista autoista.
Mutta ehkä vaikuttavin hetki oli varattu konsertin loppuun, kun Bono pyysi Moment of Surrenderia varten kaikkien stadionilla sytyttämään kännyköidensä näytöt. Valojen sammuttua hetken todella näytti siltä, kuin olisimme leijuneet Linnuradan valossa. Näin teknologia ja ihminen kohtasivat lopulta luoden jotain ainutlaatuisen sykähdyttävää.
PETJA SAVOILA