Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
19.10.2010 20:14
Edgar P. Jacobs - Miekkakalan salaisuus osa 1: Uskomaton takaa-ajo.
JUHA MÄKINEN
EDGAR P. JACOBS
Miekkakalan salaisuus osa 1: Uskomaton takaa-ajo.
Suom. Kirsi Kinnunen. Egmont 2010. 56 s.
By Jove! Koko länsimainen sivistys on uhattuna, kun idän keltainen keisarikunta alistaa vapaan maailman sotilasmahtinsa alle!
Vaan onneksi sellaista uhkaa ei olekaan, mitä kaksi popliinitakkista, piippua polttelevaa brittiherrasmiestä eivät torjuisi.
Belgialaisen Edgar P. Jacobsin (1904-1987) seikkailusarjakuvasta Blake ja Mortimer ilmestyi 1980- ja 90-lukujen taitteessa suomeksi kolme myöhäisempää albumia.
Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Egmont kokeilee sarjan lanseeraamista uudelleen, aloittaen kronologisesti alusta.
Tieteisfantasiaa
Nyt suomeksi saatu ensimmäinen Blake ja Mortimer näki päivänvalon vuonna 1946 Tintin-lehden sivuilla.
Jacobs toimi Hergén avustajana vanhojen Tintti-tarinoiden uusversioiden piirtämisessä, ja piirtäjänä hän edusti samaa selkeän linjan koulukuntaa kuin oppi-isänsä.
Blakessa ja Mortimerissa on samaa poikamaista seikkailuhenkeä kuin Tintissä. Sankarit ovat puhtoisen oikeamielisiä, roistot taas läpeensä turmeltuneita.
Poikamaisuutta - se on terminä jokseenkin suopeampi kuin lapsellisuus - edustavat myös tarinoiden käyttövoimana toimivat mielikuvitukselliset keksinnöt.
Ensimmäisessä albumissa tieteisfantasiat rajoittuvat superaseisiin ja stratosfäärilentokoneisiin. Myöhemmissä tarinoissa peukaloidaankin jo ilmastoa ja matkustetaan ajassa.
Naisilla ei ollut asiaa sen enempää Hergén kuin Jacobsin sarjakuvamaailmaan. Hergé loi sentään Tinttiin koomisen naissivuhahmon Bianca Castafioren, mutta Blaken ja Mortimerin seikkailuissa naisia nähdään korkeintaan katuvilinässä.
Koomisen totista
Erojakin on. Jacobsilta puuttuu Hergén humaanisuus ja huumori. Blaken ja Mortimerin seikkailut ovat kuolemanvakavia. Tai ainakin ne pyrkivät sitä olemaan - nykypäivän perspektiivistä tuo totisuus on itsessään jokseenkin koomista.
Periaatteessa Blake ja Mortimer - etenkin tämä ensimmäinen albumi - on aika kehno b-luokan toimintaseikkailu. Juoni on silkkaa höttöä; albumin 56 sivua täyttyvät lähinnä toisiaan seuraavista takaa-ajotilanteista.
Päälle päätteeksi tulee vielä hätkähdyttävä rasismi, joka onneksi hävisi sarjasta vuosien myötä: Blaken ja Mortimerin vastustajina ovat inhat "keltanaamat" ja "vinosilmät".
Ajan patinaa
Siis periaatteessa kehnoa - ja kuitenkin sarjan puutteissa piilee myös sen vetovoima. Totta kyllä, ajan hammas on syönyt sarjaa pahan kerran, mutta hampaanjäljet voi nähdä myös viehättävänä patinana. Kylmän sodan aikakauden luomuksena Blakella ja Mortimerilla on jo museaalista arvoa.
Kirsi Kinnunen on ansiokkaasti varjellut tätä menneen maailman henkeä käyttämällä suomennoksessaan vanhahtavia ilmauksia: vihollisen puolelle siirtynyt ei ole latteasti petturi, vaan "valapatto".
Blake taas valaa toverinsa mieleen rohkeutta muistuttamalla, että "kaitselmus on kanssamme".