Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
03.03.2010 22:00
Hannu Väisänen - Kuperat ja koverat
HANNU WAARALA
Taiteen olemusta ja syvimpiä voimavirtoja kuvaavia taiteilija- ja kehitysromaaneja on ilmestynyt suomalaisessa kirjallisuudessa aika harvoin. Nyt sellainen on olemassa, kun monipuolisen taiteilijan, kuvantekijän ja kirjailijan, Ranskassa nykyisin asuvan Hannu Väisäsen (s.1951) romaanitrilogian kolmas osa on valmistunut. Aikaisemmat osat ovat Vanikan palat (2004) ja Toiset kengät (2007).
Kuperat ja koverat -romaanissa trilogian aiemmista osista tuttu nuorukainen Antero opiskelee Savonlinnan taidelukiossa, siirtyy sitten Kuvataideakatemian oppilaaksi Helsinkiin ja pitää ensimmäisen oman näyttelynsä.
Siinä välissä Antero käy Budapestissa stipendiaattina, kokee eroottisen heräämisensä, ankkuroi seksuaalisen toiseutensa, sivistää itseään ja liittyy originelliin taiteilijayhteisöön. Romaanin kontrolloitu eroottinen viritys palvelee lopulta intuition asiaa ja oman taiteellisen hahmottamisen kehitystä ja haltuunottoa.
Perheen ydin
Antero on pohjoisen poika, kotoisin Oulusta, varttunut kasarmin harmaan sävyttämässä ilmapiirissä. Anteron vääpeli-isä on toiminut antaumuksella pitkään perheenpäänä, neljän veljeksen yksinhuoltajana.
Anteroa on ymmärretty, hänet laatunsa on hyväksytty, niinkuin muidenkin veljesten. Isän suuruus on omiensa ymmärtämisessä.
Anteron perheessä on aivan oma henkinen kiinteä ytimensä. Perheen sisäistä ilmapiiriä siivittää lämmin ja yllättäväkin tragikoominen suvaitsevaisuus. Siitä on lopulta apua Anteron identiteetin kehityksessä.
Isän kuva pojan mielessä on loppuun saakka elävä ja rajoittuneisuudessaankin inhimillinen. Kuvaus isän vierailusta pojan ensinäyttelyssä Helsingissä on hyvin koskettava.
Jännittävä mielikuvitus
Väisäsen romaanissa eletään kiihkeätä 1970-lukua, jolloin taiteen uusiin tuulahduksiin vaikuttivat sekä kokeelliset virtaukset että kasvava poliittinen vaikuttaminen.
Antero on enemmän tarkkailija ja vaikutelmien metsästäjä, ja selvästi kallellaan kokeelliseen taiteen suuntaan kuin ulkokohtaiseen vaikuttamiseen.
1970-luvun poliittisesta taiteesta on romaanissa vain muutama sarkastinen kommentti ja koomisen luonnosmainen taiteilijamuotokuva. Anteron mielestä on harharetki, että taide palvelee toisia jumalia kuin itseään.
Väisäsellä on ainutlaatuinen "proustilainen mielikuvitus". Sanojen valöörit, ilmaisun nyanssit ja muistikuvien aistillisuus avaavat yllättäviä ja ainutkertaisia yhteyksiä.
Kieli noudattaa aistimisen periaatteita, kuvan syntymisen prosessia, oli sitten kyse lapsuuden ja nuoruuden muistikuvista tai esteettisestä havahtumisesta musiikin tai kuvataiteen äärellä.
Antero kokee jossain vaiheessa jonkinlaisen freudilaisen herätyksen. Hän löytää syyllisyydentunnon ja luovuuden välisen paradoksaalisen jännitteen - mutta hylkää sen, kuten kaikki kaiken kattavat selitykset luovuuden lähteistä.
Lopulta on vain jatkettava omaa tietään ja annettava kuvien tulla.