Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
15.02.2010 19:42
Hille Koskela - Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta.
HELENA MIETTINEN
HILLE KOSKELA
Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta.
Gaudeamus 2009, 397 s.
Akatemiatutkija Hille Koskelan Pelkokierre on lähestulkoon suurteos kaupunkitilan pelkoistumisen analyysina. Teos on ollut työn alla kymmenisen vuotta, mikä näkyy aiheen huolellisena ja laaja-alaisena käsittelynä.
Todellisuus on antanut kaupunkiturvallisuuden tarkastelulle 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä valtavasti materiaalia, World Trade Centerin tapahtumista alkaen.
Pelko on tunne. Turvallisuuden ja turvattomuuden tunne on eri asia kuin tilastolliset faktat rikollisuudesta ja todennäköisyys joutua rikoksen kohteeksi kaupungin kadulla. Tätä erottelua Koskela alleviivaa, koska sen hämärtyminen sumentaa kyvyn reagoida todellisiin riskeihin katukuvassa, julkisissa rakennuksissa ja liikennevälineissä. Krooninen pelko turruttaa.
Koskelan mukaan tosiasialliset rikostilastot eivät ole hurjemmat nyt kuin edellisillä vuosikymmenillä. Suomessa arki ei ole siinä määrin vaarallistunut kuin ihmisten turvattomuuden kokemuksista ja turvajärjestelyistä voisi päätellä.
Turvallisuuskasvatus
Ajanhenki ilmenee arvoissa, normeissa ja asenteissa. Ne puolestaan vaikuttavat politiikkaan, talouteen ja jopa kaupunkiarkkitehtuuriin.
Koskelan mukaan me elämme tilanteessa, jossa pelko, turvallisuuden tarve ja ennaltaehkäisevä kontrolli muodostavat noidankehä. Se vaikuttaa myös lasten kasvatusideologiaan.
Mitä aikuiset edellä, sitä lapset perässä. Vanhemmat luovat lasten tunneilmapiirin. Jos ajanhenki on kaikkialle ulottuva vieraan pelko, ihmiset sosiaalistuvat olemaan varuillaan toisen, toisenlaisen, lähettyvillä. Tällöin yhteisöllisyys perustuu samanlaisuudelle. Kun asenteet kovenevat, sallivuus vähenee.
Lasten elämä muuttuu yhä valvotummaksi. 1980-luvulla äiti saattoi jättää vauvan vaunuihin ja piipahtaa kaupassa. Tänä päivänä lapsi vaunuissa kaupan edessä tulkittaisiin heitteillejätöksi ja joku ohikulkija olisi jo soittamassa poliisille, provosoi Hille Koskela.
Traagista kyllä, lasten väärinkohtelun todennäköisin paikka on koti, ja todennäköisin pahoinpitelijä isä tai äiti. Turvallisuuden nimissä suojapukuiset lapset paketoidaan kypärä päässä turvaistuimeen ja laitetaan itkuhälytin kainaloon. Jää nähtäväksi, kuinka avuttomia ja pelokkaita aikuisia heistä kasvaa.
Pelko on nopeasti ja tehokkaasti tuotteistettu läntisessä maailmassa. Yksityiset vartiointiliikkeet kukoistavat. Vartijoiden koulutus on viikoissa, poliisien vuosissa. Perinteinen poliisityö on ollut yhteistyötä muiden viranomaisten, eritoten terveydenhoidon, kanssa.
Vartijoiden vastuu loppuu, kun ei-toivottu on poistettu tietystä paikasta. Tilojen valvonta on poissulkevaa. Marginaalisilla ihmisillä sinänsä ei ole väliä. Kaupungin vapaat alueet vähenevät ja niitä valvotaan kameroilla ja partioilla. Alakulttuurit yritetään poistaa näkyvistä.
Turvabisnes on kova juttu myös kodeissa. On saatavilla ennennäkemätön arsenaali välineitä kodin suojaksi. Kameroita, hälyttimiä, kulunilmaisimia ja lukitussysteemejä, joissa tarvitaan tietyn henkilön sormenjälki tai ääni, jotta ovi aukeaa. Napista painamalla saa paikalle vartiointiliikkeen työntekijän.
Media on monin tavoin mukana luomassa ja ylläpitämässä pelon markkinoita. Toisaalta Koskela myöntää, että osin media toimii rikosuutisoinnissa myös asiallisesti ja järkevässä mielessä ennaltaehkäisevästi. Rikokset kuitenkin myyvät, koska rauhallisella hiljaiselolla ei ole uutisarvoa.