Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
17.01.2010 20:42
Irja Wendisch - Me sotilaiden lapset
HELENA MIETTINEN
IRJA WENDISCH
Me sotilaiden lapset
Ajatus Kirjat 2009, 219 s.
I
rja Wendisch kohautti muutama vuosi sitten kirjallaan Salatut lapset - saksalaissotilaiden lapset Suomessa. Hän on yhä sitä mieltä, että 1900-luvun sodat elävät keskuudessamme tavalla, joka näkyy nuorissakin sukupolvissa.
Me sotilaiden lapset -teoksen Wendisch rakentaa oman ja muutaman muun henkilön elämäntarinan ja uudehkon, lähinnä saksalaisen psykiatrisen tutkimustiedon vuoropuheluksi.
Kirjan voimallinen koskettavuus on juuri tässä yksilöllisten tragedioiden ja yleisemmän tason tiedon rinnastamisessa.
Isän viha
Wendisch (s. 1955) eli lapsuutensa monilapsisessa perheessä Lapissa. Nuorena toiseen maailmansotaan joutunut isä selvisi ilman ruumiillisia vammoja, mutta henkiset olivat sitäkin syvempiä. Ajan tavan mukaan niistä ei puhuttu.
Pitkien juopottelureissujen jälkeen kotiin palasi vihasta piukea mies, joka pelotteli perhettään kammottavilla tavoilla. Mies oli tuskasta sekaisin ja purki olonsa kotiväkeen. Wendischille selvisi vasta aikuisena, ettei isä ollut poikkeus sodankäyneiden perheenisien keskuudessa.
Näille miehille ei ollut saatavilla mielenterveysapua. Posttraumaattinen stressireaktio tunnistettiin ja määriteltiin vasta Vietnamin veteraanien psykiatrisen hoidon yhteydessä.
Vaikenemisen pakko
Sotapsykiatrinen tietous on uusi asia. Sotien jälkeen Suomessa haluttiin eteenpäin ja vauhdilla. Hirvittävät menetykset ja kokemukset piti vaieta. Häpeää lisäsi, että Suomi kuului häviäjiin, vaikka säilyttikin itsenäisyyden.
Vasta 2000-luvulla on havahduttu tajuamaan, etteivät tietyn sukupolven henkiset taakat haihdu jälkiä jättämättä, vaan siirtyvät psyykkisinä oireina uusille sukupolville. Nyt tutkitaan asioita, joihin olisi pitänyt puuttua viimeistään 1950-luvulla.
Wendisch tuo esille myös saksalaisen näkökulman. Natsi-Saksan jälkipolvien tilanne on sekin ollut vaikea. Kirjassa kerrotaan Monika Hertwigin tarina. Hertwig on elokuvassa Schindlerin lista suuren yleisön tietoon tulleen Plaszówin keskitysleirin komentajan tytär.
Sota-ajan vanhempien lapsilla on samankaltaiset mielentyylit. He potevat häpeää, syyllisyyttä, vaikenemisen pakkoa ja elämän mieltämistä suorittamiseksi.
Tutkija Sari Näre kutsuu näin toimivia puurtajia lunastajaidentiteetin kantajiksi. Heidän piti olla tuottamatta vaivaa sodan rasittamille vanhemmilleen.
Omilta lapsiltaan he odottivat itseään kohtaan alistuvaa, uhrautuvaa kiltteyttä. Tämä on yksi selitys keski-ikäisten suomalaisten depressioepidemiaan.
Kirjan kokemuskertojat ovat alkaneet selvitellä lapsuutensa elämänvaiheita toden teolla vasta viime aikoina. Nyt vain monet asianosaiset ovat jo kuolleet. Nykyisin on kuitenkin mahdollisuus vertaistukeen.
Vaikeneminen ei aina ole kultaa, vaan selittämättömän ahdistuksen ylläpitäjä. Ahdistus ei ole oikeasti koskaan absurdia, koska sille on olemassa syy.