Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
19.01.2010 20:41
Jaana Janhila - Sissisotaa kaukopartiossa. Osasto Marttinan partiokertomukset 1941–42.
JUHANA LEPOLUOTO
JAANA JANHILA
Sissisotaa kaukopartiossa. Osasto Marttinan partiokertomukset 1941 - 42.
Minerva 2009, 622 s.
Suurelta osin osallistujien myöhempiin muistelmiin perustuvan paksun kirjan toimittajana ja stilisoijana ison urakan tehnyt Jaana Janhila, upseerin tytär, on varmaan oikeassa arvioidessaan, että kestävimmät ja kylmähermoisimmat suomalaiset toisen maailmansodan partiomiehet tulivat maaseudun elinkeinojen parista. Poikkeus oli kuitenkin pesäpalloa pelannut ja ihaillut ekonomi Ilmari Honkanen, joka olisi halutessaan voinut viettää sodan vuodet sairaalan talouspäällikkönä.
Hänestä tuli, näin voi perustellusti väittää, pienen tasavallan ylivoimaisesti taitavin kaukopartioiden johtaja.
Istuin runsaat neljä vuosikymmentä sitten nuorena kirjoja arvostelevana sanomalehtien senttarina Turun Hamburger Börsin ravintolapöydässä uusia teoksia esitelleen matinean jälkeen kahden perin juurin erilaisia elämän polkuja vaeltaneen kirjailijan, entisten laivastoupseerien Jukka L. Mäkelän ja Arvo "Stadin Arska" Turtiaisen kanssa, Miehet nauttivat saadessaan olla toistensa kanssa eri mieltä. Hetken kuluttua seuraan liittyi vakuutusyhtiön paikallisjohtaja Honkanen, josta paistoi ymmärtäväinen huumori.
Oivalsin joutuneeni historiallisen tilaisuuden kuunteluoppilaaksi, mutta myöhemmin sodan käyneet tuttavat sanoivat, että Honkanen se vasta hurja oli. Niinä vuosina ilmestyi paljon sotakirjoja, Kansa Taisteli -lehti oli voimissaan ja veteraanien kuntoutus alkoi vähin erin käynnistyä. Sissikertomusten toimittajan toistamaa nykyään yleistä mielipidettä veteraanien täydellisestä unohtamisesta "rähmällään olemisen" aikana on hankala hyväksyä.
Älykästä röyhkeyttä
Honkanen muistetaan ennen muuta puna-armeijan koillisen huoltokeskuksen Petrovskij Jamin likimain täydellisestä tuhoamisesta helmikuussa 1942 pitkän ja kylmän hiihtoretken jälkeen. Jo aiemmin kyntensä näyttäneestä reservin luutnantti Honkasesta tehtiin satamiehisen valiojoukon hyökkäyksen suunnittelija ja komentaja.
Taaskaan Honkasen oma, alkuperäinen kaukopartioporukka ei kärsinyt tappioita, mutta joitakin operaation muiden ryhmien kaatuneita tuotiin ahkioilla takaisin omille linjoille.
Honkasen hyvä onni jatkui sodan loppuun saakka, mutta se ei ollut sattumaa. Pesäpalloilevalla ekonomilla oli yllättävää tilannetajua, kylmähermoista sotaröyhkeyttä. Häntä voi nimittää taktiseksi neroksi. Vain Honkasen kaltainen johtaja räjäyttää ensin Muurmannin radan ja vetäytyy takaa-ajon alkaessa ei korpeen vaan takaisin radan varteen ja uusii paukkutemppunsa. Partiokertomuksissa ratkaisu esitetään ohimennen, ihan luonnollisena juttuna.
Harrastajille
Janhilan kokoamissa kertomuksissa ei vielä päästä sodan loppuun saakka ja toinen paksu tiiliskivi on siis odotettavissa. Miehistöluettelot ja yksityiskohtien runsaudessa tai niukkuudessa vaihtelevat kertomukset ovat aidosti kiinnostuneiden asian harrastajien lukemistoa.
Päämajan kaukopartioista, joista Marttinan osaston retket ovat vain neljäsosa, on toki kirjoitettu aiemminkin paljon, Janhilan kokoama teos käyttää hyväkseen runsaasti esimerkiksi Honkasesta kertovaa Venäjällä on väljää -kirjaa. Uula Aapan ja Esa Anttalan kirjoja ei loppusivujen luettelossa näy. No, eipä pistoolin ripustaminen nahkaiseen tai punottuun hihnaankaan ollut mikään partiokertomuskirjan alaviitteen ehdottama Karibian merirosvojen patentti, vaan yleinen käytäntö, joka jatkuu maailmalla edelleenkin.
Voi ehkä muistuttaa, ettei suomalaisten partiotoiminta suursodassa rajoittunut päämajan tiedusteluun. Ilmavoimat lähettivät omia partioitaan ja pitkiä reissuja vihollisen selän takana vaelsivat divisioonien ja armeijakuntien kevyiden jääkäriosastojen sotilaat, joihin kuului pikakivääriampuja Mauno Koivistokin.