Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 05.02.2013 00:01
A A A

Jörn Donner – Mammutti – Jälkeenjääneet tekoset

Suom. Kari Koski. Otava 2013. 1 086 s. Kirjailija, elokuvaohjaaja, tuottaja ja poliitikko Jörn Donnerin elämä sisältää toimeliaisuudessaan ja laaja-alaisuudessaan monta elämää. Tämä on huomioitu hänen muistelmallisessa elämäkerrassaan Mammutti, jossa fiktio kohtaa faktan ja henkilöhistoriallinen dokumentaatio intiimin päiväkirjan sävyt.

Donnerin luovaa kodittomuutta, levottomuutta ja monialaisuutta on joskus kutsuttu pintaliidoksi, ilmiöiden aallonharjalla ratsastamiseksi. Donnerin kirjailijakuvaa onkin aina varjostanut hänen julkkisroolinsa. Siihen hän ei ole itsekään syytön. Julkinen eläin maksaa julkisuudestaan kovan hinnan, usein objektiivisen arvioinnin kustannuksella.

Muistelmateoksista osa on jälkiviisaita ja triviaaleja omaelämäkertoja. Monet niistä ovat vielä patavalheellisia. Donner pyrkii välttämään valheellisuutta, mutta onnistuuko hän siinä?

Donner ohjaa muistelmissaan kurssia kaunokirjalliseen suuntaan. Hän ottaa avuksi fiktiivisen kertojan, ystävän ja Nokian tiedottajan Frederik Kockin, jonka tehtävänä on koota ja seuloa Donnerin elämäkerrallista aineistoa, kirjoituksia, kirjeitä ja teoksia kriittisin silmin.

Teos paisuu kuin pullataikina, yli tuhatsivuiseksi raportiksi erään minuuden historiasta. Samalla kirjassa syntyy henkilöiden kautta yleisemminkin elävä kuva Suomen historian vaiheista ja käännekohdista.

Osin elefanttitaudista kärsivä Mammutti-kirja ei ole siis tavanomainen muistelmateos. Siinä yksityinen ja yleinen kulkevat käsi kädessä. Mammutista on turha etsiä niin sanottuja paljastuksia tai julkkissensaatioita, sillä se on kirjoitettu ”kunniallisista” lähtökohdista, suurelta osin kaunokirjallista tavoitteista käsin.

Ytimekäs lause on aina ollut Donnerin tavaramerkki. Se ei ole kuitenkaan aina niin ”tosi” kuin Ernest Hemingway vaati vaan joskus, varsinkin eroottisissa ja ihmissuhdekysymyksissä, lause on luvattoman sentimentaalinen. Sama vika on osin olemassa myös Donnerin sinänsä kunnianhimoisessa 12-osaisessa romaanisarjassa, jota kuormittaa liiallinen viihteellisyys.

Sen sijaan Berliini- ja Tonava-raporttiteoksissaan Donner on parhaalla eurooppalaisella tasolla ja vetää vertoja oivaltavuudessaan ja historian ymmärtämisen taidossaan Olavi Paavolaiselle.

Mammutti on eräänlainen kaunokirjallinen panoraama ja kollaasi, historiallinen tilinteko ja samalla perunkirjoitus kirjoittajan värikkäästä elämästä ja monipuolisesta tuotannosta.

Donner siteeraa Mammutissa paljon itseään ja omia kirjoituksiaan, koska kirjoittaminen ja elämä ovat hänelle lopulta sama asia.

Samalla Mammutti on myös dokumentti kirjoittajan inhimillistä yrityksistä ja erehdyksistä kirjoitettujen tekstikollaasien välityksellä. Reportaasin kirjoittajana Donnerille ei löydy vertaista Suomen maasta. Elokuvakirjoittajanakin hän oli huippu. Siitä pysyvänä maamerkkinä on hänen edelleen pätevä johdantonsa Ingmar Bergmanin elokuviin, Paholaisen kasvot (1962, suom. 1967).

Miten sitten 1950-luvun eurooppalaisesta radikaalista tulee häilyväinen, vaikutelmille altis tuuliviiri ja joskus opportunistikin ja myöhemmin niin sanottujen menestyvien ihmisten keskuudessa hengailija?

Kriittinen havainnointi vallan kammareissa ei riitä tähän selitykseksi. Donner tuntui viihtyvän siellä liiankin hyvin. Samalla häntä kiinnostivat suomenruotsalaisen modernismin omantienkulkijat Elmer Diktonius ja Hagar Olsson, jotka eivät totisesti kirjailijoina tehneet minkäänlaisia kompromisseja.

Donner ihmettelee itsekin tätä turhuuksien turuilla liikkumistaan, tyhjänpäiväisyyden ja julkisuuden kaipuutaan. Varsinkin naisten ja taiteellisten tavoitteidensa suhteen hän on hyvin epävarma.

Mestari Bergman rohkaisi Donneria syvempään sitoutumiseen elokuvan suhteen, mitä hän ei koskaan kuitenkaan tehnyt. Olisi kannattanut, sillä tämän todistaa viimeistään Donnerin viimeisin ohjaus Kuulustelu (2009), joka on hieno, intiimi draama poliittisista illuusioista, minimalismissaan yksi 2000-luvun parhaista kotimaisista elokuvista.

Mikään tunnustuskirja Mammutti ole, koska sen aineisto on tuttua kaikille, jotka ovat lukeneet Donnerin kirjoja aiemmin. Kollaasin metodi yhdistettynä elämäkerralliseen aineistoon tuottaa kuitenkin uusia kiinnostavia sisältöjä kuten henkilökuvia Harriet Andersonista Martti Ahtisaareen.

Muistot ja menneet ihmissuhteet liittyvät kiinteästi tekstikatkelmiin ja elämäkerrallisiin dokumentteihin, lapsuuteen, äiti- ja isäsuhteeseen, yksinäisyyden kokemukseen. Selviytyminen kahdesta vakavasta sairaudesta syventää Donnerin tekstiä.

Muistelmissa toimii sisäänrakennettuna montaasin periaate, joka olisi voinut olla radikaalisti terävämpi ja tiiviimpikin. Nyt aineisto alkaa kellua varsinkin kirjan loppupuoliskolla. Dramaturginen kärki katoaa, ja paholainen vaanii toiston pysyvyydessä.

Mammutti on silti hieno lukukokemus, koska parhaimmillaan Donner on loistava kirjoittaja. Välillä unohtaa, kuinka paljon kirjassa onkaan sivuja. Sekin on hyvä merkki.

Lähetä linkki
Sähköposti

Luetuimmat 24 tuntia

Kirjat

Seuraa meitä Facebookissa