Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
20.11.2010 17:24
Joyce Carol Oates - Kosto: rakkaustarina
INA RUOKOLAINEN
JOYCE CAROL OATES
Kosto: rakkaustarina
Suom. Kaijamari Sivill.
Otava 2010. 157 s.
Yhdysvaltalainen kirjailija Joyce Carol Oates ei pelkää vaikeita aiheita. Suomeksi häneltä on saatu muun muassa esseitä nyrkkeilystä, Marilyn Monroen elämää kuvitteleva Blondi ja painajaismaisesta lapsuudesta alkava Haudankaivajan tytär.
Kosto: rakkaustarina on romaani joukkoraiskauksesta, epäoikeudenmukaisesta oikeusjutusta ja niitä seuraavasta kostosta. Aihe on rankka, toteutus yksityiskohtaisen realistinen ja silti kirkkaan runollinen. Onneksi, sillä muuten lukijan olisi vaikea hengittää.
Teena Maguiren joukkoraiskaus kaksitoistavuotiaan tyttärensä Bethien läsnä ollessa todetaan heti romaanin ensiriveillä. Sen jälkeen Bethie alkaa käydä läpi muistikuviaan siitä, mitä tapahtui ja miten siltä ehkä olisi voinut välttyä.
Miksi äiti ei juuri sinä iltana suostunut jäämään juhlien jälkeen miesystävänsä luokse yöksi? Miksi hän halusi välttämättä kävellä ja vielä oikaista puiston kautta?
Kysymykset Teenan valinnoista eivät pyöri vain tyttären päässä vaan niistä tulee oikeusjutun pääteema. Nuori ja kaunis leski leimataan huonoksi naiseksi, joka on omalla pukeutumisellaan ja käytöksellään houkuttanut lauman nuoria miehiä seksiin kanssaan.
Mitään ei merkitse se, että humalainen ja huumeita vetänyt miesjoukko tunnetaan jo ennestään paikkakunnalla rettelöitsijöinä. Tai että Teena jää vain vaivoin henkiin. Itsehän kerjäsi.
Tarinan kolmas päähenkilö on nuori poliisi Dromoor, joka tulee ensimmäisenä raiskauspaikalle. Tahtomattaan hän kiintyy Teenaan ja Bethieen ja haluaa oikaista oikeusjutun vääryyden. Kosto on päällisin puolin helppo, sillä syrjäytyneet ja huumeiden pehmittämät luuserit eivät hekään osaa pitää puoliaan.
Kosto: rakkaustarina on piinaavan jännittävä lukukokemus, vaikka sen keskeiset tapahtumat voi lukea jo takakannen tekstistä. Lukija jää miettimään, mitä sen ihmisille tapahtuu myöhemmin.
Oates kuvaa tiukan uskottavasti yhtä hyvin lapsen hätää kuin naisen jauhautumista oikeusjutun ja yhteisön hampaissa. Poliisi Dromoorin hahmon kautta hän osoittaa, miksi on niin tärkeä pitää kiinni todellisista ihmisoikeuksista oikeussalidraamojen sijasta. Edes kunnon ihminen ei siedä mitä tahansa.