Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 02.04.2012 21:41

Juha Hurme – Hullu

Teos 2012. 249 s. Jos Juha Hurmeen Hullu-romaania lukee jonkinlaisena muodikkaana humanistisena pornona, tunnustuskirjana tai pelkkänä mielenterveysraporttina, erehtyy rankasti ja pahemman kerran.

Hurmeen romaanissa on kyse nimittäin eräänlaisesta teatteriromaanista, elämän draamallisesta esittämisestä ja hahmottamisesta; ensin kaoottisena subjektiivisena kokemuksena, hulluutena, sitten vähitellen hahmottuvana tekstinä ja lopulta teatteri-esityksenä – siis johdonmukaisena jatkona Volvo Amazon - (2007) ja Puupää (2009) -teatteriromaanien kokeilevalle tyylille.

Hurme jatkaa draamallisen ja proosallisen kerronnan yhteyden etsimistä, muodon antamista muodottomalle. Lopputulos voi olla taiteellinen mutaatio, sublimaation äpärä tai sitten kokeellinen, ajatuksia ja tunteita liikuttava ja herättelevä teatteriromaani.

Romaanissa minäkertoja joutuu suljetulle osastolle akuutin psykoosin takia. Siihen liittyy vainoharhoja ja pelkotiloja. Varsinainen mielenterveystyö ja terapia jäävät kuitenkin romaanin kertojalle vieraaksi ja etäiseksi. Ammattiauttaja on enemmän teeskentelijä jo etymologisistakin syistä kuin oikea lähimmäinen sanan syvemmässä, raamatullisessa merkityksessä.

Ammattiauttajien sijaan kertoja alkaa uskoa omiin havaintoihinsa, potilastovereihinsa, ”mielettömyyden mielekkyyteen”. Paranoia voi tarjota metodin merkityksien uudelleen järjestelyyn. Inhimilliset tekijät on nähtävä uudessa valossa, ei sosiaalisen alistamisen muotoina vaan kärsimyksenä, ahdistuksena, vapautena. Kierkegaard jo pohti ahdistuksen ja vapauden vaativaa suhdetta.

Raamatusta löytyy syviä totuuksia. Sananlaskussa sanotaan: ”Kielen varassa on elämä ja kuolema – niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.” Voiko sen paremmin enää sanoa näinä tyhjän puhumisen, niin sanotun inhimillisen avoimuuden ja näennäisen tunnustuksellisuuden aikoina!

Hulluuden herättämät kysymykset seestymisen jälkeen voivat olla portti, uloskäytävä subjektin ahdistavasta piinasta, metafyysisestä kauhusta ja erityisesti tuosta kirotusta sosiaalisesta teeskentelystä. Avantgarde-teatterin äärimmäiset teesit ja mahdollisuudet ovat tuttuja Antonin Artaudin ja Jerzy Grotowskin teatteriteorioista.

Autenttisia esitystilanteita syntyy vankiloissa ja mielisairaaloissa, kun kulissit tuhotaan ja kohdataan alaston, raadollinen, vallasta ja sosiaalisesta teeskentelystä riisuttu ihminen. Hurmeen Hullussakin on tästä kysymys, roolien ja naamioiden riisumisesta ja kumoamisesta, teatterin ja toden vereslihaisesta kohtaamisesta.

Hurmeen romaanin päätösjakson näyttämötekstissä minäkertoja toimii ohjaajana, kun mielisairaalassa näytellään runoilija J. J. Wecksellin (1838–1907) traagista kohtaloa – hänhän vietti 40 vuotta Lapinlahden mielisairaalassa. Ei tarvitse kaukaa hakea, kun mieleen tulee Peter Weissin ”näytelmä näytelmässä” -idea: erilaisten näkökohtien, positioiden ja todellisuuksien välinen taistelu teatteriesityksen perustana.

Tämän kaltainen jännite muodostaa lopulta elämän, ihmisenä olemisen ja draaman ytimen. Hulluudella on siinä sijansa. Hevosten raivo ja hulluus pitää vain valjastaa, tuhoamatta energialähteen salaisuutta. Taide on sitä aina tehnyt, ja niin pitää jatkossakin olla. Sopimus elämän ja hulluuden välillä on mahdollinen.

Hannu Waarala

Kirjat

Seuraa meitä Facebookissa

Työpaikat