Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
15.08.2008 21:47
Keijo Siekkinen - Jäähyväiset rakkaudelle
KEIJO SIEKKINEN
Jäähyväiset rakkaudelle
Romaani.
Gummerus 2008, 236 s.
Hellyttävän ironian äänilaji on sopinut Keijo Siekkiselle ennenkin, eikä se tee pahaksi hänen pitkästä aikaa uutta romaaniaankaan. Kirjailijan tuttu ääni pysyy. Se näkyy myös muun muassa hänen tavassaan ravistaa yksittäisten keskustelunpätkien ja tapahtumakatkelmien pakista huomioita, joita maustavat sekä historian yksityiskohdat että nykyajan meno ja meininki. Makupalat suurustetaan juohevin assosiaatioin.
Jäähyväiset rakkaudelle -romaanista syntyy eräänlainen - Siekkisen muuatta sanaa käyttäen - "koijareiden" kirja. Keskeiset henkilöt ovat kertojalle enimmäkseen rakastettavia tyyppejä. Romuluisen taiteellisia, ikääntyviä, usein kuppiloissa tapaavia persoonia. Turinatuokioiden aiheet rönsyilevät ensi näkemältä sattumanvaraisina, mutta samalla elämässä on tapahtumassa isompia käänteitä, kohtalon liikutusta.
Siekkinen-niminen kirjailijahenkilö ei kirjoita mitään. Myös naispuolinen näytelmäkirjailija Siula on vaiennut. Näyttelijä Emaus joutuu vankilaan, yksityisyrittäjä Muttinen mielisairaalaan. Advokaatti Tommola ja muut keskeisemmät henkilöt toimittavat ja puuhaavat enemmän vähemmän hauskoin sanakääntein sivummalla omiaan.
Lämmintä purevuutta
Juonenkulun tasolla romaani kiertää miltei ympyrää paikallaan, mutta on niin hyvin kirjoitettu ja kaartaa siinä määrin vihjaavasti syvemmälle, että ironian kirves lennättää lastujaan kauemmas. Maailmanpidon yleensä absurdius ja kertojan mielestä erikseen oudot piirteet kuvastuvat tämän lähes näennäisen huolettoman tekstin pinnalle.
Jos tällaisia kohteita yleisemmällä tasolla ovat esimerkiksi väkivalta, EU ja työvoimapolitiikka, näyttäisi kertojan subjektiivinen kuje purevan muun muassa parisuhteen ja mielenterveystyön oikkuihin ja kummajaisiin. Tulee lisäksi huomata, ettei itseironia jää sävyistä ollenkaan himmeimmäksi.
Lämpimästi kirjoitettu romaani on hulvattomuudessaan lievää sukua hirsipuuhuumorille, ystävälliselle pilkalle, jota vaikka Kurt Vonnegut on hyödyntänyt. Hieman tähän tapaan romaanin Siula heitettyään työnteon sikseen, ryhtyy köyhäksi ja rupeaa syömään tuoppikaupalla jääkimpaleita, kunnes joutuu tiputukseen. Mikäli tämä on yksilön ongelma, on se myös enemmän vähemmän järjettömänä koetun elämän ja maailman puoleen heitetty reagointitapa.
Harri Tapperin kaupunkisukua
Ennen kaikkea Siekkinen on vahvasti ja juurevan kaupunkilaisesti keskisuomalainen ja jyväskyläläinen kertoja.
Murteessa ja sanonnassa on selkeä sipaisu Harri Tapperilta tuttua korostusta. Tätä vahvistavat täsmälliset, yllättävät, lyhyet, lohkaisevat, toistavatkin virkkeet ja sanonnat. Maagista realistia Siekkisestä ei hevin löydä ja omaperäinen hän on, mutta Tapperin kaupunkilaiseksi pikkuserkuksi hän myös - ilman arvovarauksia - mainiosti sopisi.
Yhteensä Jäähyväiset rakkaudelle etenee pitkitetyn, hersyviä ja vähemmän hersyviä katkelmia suoltavan pakinan ja juttutupamaisen istunnon tunnelmassa. Joskus tulee olo kuin kuuntelisi Hannu Taanilan vääriä leukoja. Puhutun sanan hallitsevuus näkyy repliikkien upottamisessa tekstiin ilman että sitaatit merkitään.
Lukija kokee pysähtyneensä kuuntelemaan sanavalmista tarinaniskentää; tuvan sijasta katujen turuille, kapakan pöytiin, taiteilijoiden ja elämäntapataiteilijoiden huoneisiin ja nurkkauksiin. Maalla viivähdetään ikään kuin vetämässä henkeä.
Kaupunkinäkymissä vilahtelee tuttuja maisemia, taloja ja jyväskyläläisiä. Lukijan kannalta tuskin silti kannattanee puhua avainromaanista kuin nimeksi.
Keijo Siekkisen paluu sujuu melko yllätyksetöntä latua, mutta omaa painoaan myötämäkeen.
TEPPO KULMALA