Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
19.02.2010 20:01
Jaan Kross - Rakkaat kanssavaeltajat II
SEPPO KONONEN
Jaan Kross
Rakkaat kanssavaeltajat II
Suom. Jouko Vanhanen. WSOY 2010, 520 s.
88 vuoden korkeassa iässä kuolleen Jaan Krossin muistelmia lukiessa tulee suomalaiselle välistä tunne, kuin seisoisi ummikkona keskellä iloisesti juttelevaa isoa virolaisseuruetta: hyvin he viihtyvät yhdessä ja paljon heillä on, mutta minä poloinen en ymmärrä puoliakaan, mitä he sanovat.
Rakkaat kanssavaeltajien toisessa ja viimeisessä osassa Viron ja koko Pohjolan viime vuosikymmenten suurin kertoja noutaa muistojensa ehtymättömästä huoneesta lukijain eteen ihmisen toisensa perään. Teoksen loppuun laaditusta henkilöluettelosta voi pikaisella silmäyksellä arvioida, että heitä on ainakin seitsemän, kahdeksan sataa - hyvänkokoisen virolaisen kunnan verran.
Jokaisesta näistä Virossa eläneistä, siellä asuvista tai sieltä lähteneistä ulkovirolaisista saa elävän hahmon Krossin tarinassa. Mukana on joku suomalainenkin, mutta ei monta. Runoilija Arvo Turtiainen yksi heistä.
520-sivuisen kirjan lukemisen jälkeen huomaa, että yhden tärkeän ihmisen kertojamestari häivytti liki olemattomiin: itsestään hän ei puhu juuri mitään suoraan. Kommunismin nyrkin alla eläneen Krossin muistelmia pitää lukea kuin hänen romaanejaankin: rivien välistä kuten silloista Pravdaa.
Yhden hienon määritelmän kirjailija antaa itsestään: Viron sosialistisen neuvostotasavallan toverien joukossa hän tunsi olevansa "isänmaaton omassa maassaan". Tuo vierauden tunne iski häneen heti, kun oli päässyt palaamaan vankeudesta takaisin Viroon:
- Ja suurin toiveeni... oli tämä: etääntyä kaikesta siitä vieraasta, mikä tänne oli välillä tullut! Erääntyä venäjän kielestä, joka likimain kymmenen vuotta oli ollut miltei ainoa auditiivinen maailmani... Etääntyä KGB:stä ja puna-armeijasta ja SORVVOsta ja Sotalaivaston vapaaehtoisen avustajien yhdistyksestä ja Komsomolista ja Kyyhkysenkasvattajien vapaaehtoisesta yhdistyksestä ja Miliisikoirien vapaehtoisten kasvattajien yhdistyksestä.
Tumpelo perheenpää
Jos isä vaikenee itsestään ja töistään, niin onneksi poika puhuu. Rakkaitten kanssavaeltajien loppuliitteessä Märten Kross kuvaa lyhyesti, ytimekkäästi ja ilmeisen tarkasti, millainen Jaan Kross oli perheenpäänä ja kirjailijana: täysi tumpelo arjen askareissa, mutta intohimoinen ja tarmokas työssään.
Lastensa kanssa Kross alkoi seurustella vasta sitten, kun nämä olivat kymmenen vuoden iässä ja osasivat jo keskustella lailla. Runoilijavaimo Ellen Niit sai kantaa kaiken huolen perheestä. Tuttu tilanne monesta taiteilijaperheestä. Ilman tätä työnjakoa Kross ei tuskin olisi kyennyt kirjoittamaan paksuja historiallisia romaanejaan.
Jos muistelmista haluaa hakea uutisia, niin Kross on kätkenyt niitäkin muutaman viimeiseen suureen kertomukseensa.
Uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäisistä presidentinvaaleista hän paljastaa, että sosiaalidemokraatit kävivät pyytämässä häntä kompromissiehdokkaaksi, kun valitsijat olivat jakaantuneet kahtia Arnold Rüütelin ja Lennart Meren kesken.
Kross kieltäytyi ja sanoi tukevansa Merta. Myös Rüütel olisi halunnut Krossin puolelleen, mutta sai hienotunteiset pakit.
Venäläisistä kirjailijoista Kross ei juuri piitannut, ei edes aikansa toisinajattelevista. Mielenkiintoinen tieto hänellä on kuitenkin siitä, että Alexander Solzhenitsyn kirjoitti Vankileirien saaristonsa valmiiksi Suomessakin tunnetun virolaiskirjailijan ja Suomipojan Heino Suden Arnold-isän piilopirtissä Virossa.
Krossilla oli unelma vapaasta Virosta, ja se toteutui. Kun elämä näytti välillä tylyltä, Jaan Kross ja Ellen Niit haaveilivat muuttavansa Ahvenanmaalle, vapauteen meren keskelle.