Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
21.02.2010 21:55
Marc Eliot - Clint Eastwood - viimeinen cowboy
HANNU WAARALA
MARC ELIOT
Clint Eastwood - viimeinen cowboy
Suom. Seppo Hyrkäs.
WSOY 2010, 430 s.
Marc Eliotin jännittävä teos Clint Eastwoodin elämästä ja elokuvista nostaa jälleen esille alunperin ranskalaisten lanseeraman auteur-teorian, jonka mukaan todellisen elokuvantekijän puumerkki on aina ja kaikessa läsnä hänen töissään.
Ranskalaiset kriitikot huomasivat tämän sormenjäljen ensimmäisinä Eastwoodin kohdalla jo 1980-luvulla. Eastwood, Sergio Leonen italowesternien "mies vailla nimeä", on luonut aina taidokkaasti omaa mytologiaansa.
Eliotin kirjan mukaan Eastwoodin ohjaajan ja näyttelijän työ on ollut enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Kysymys on elokuvien toistuvista teemoista ja niiden variaatioista, miten näistä aineksista jäsentyy elokuvantekijän tuotanto, ja miten itseään muuntelevista elokuvan henkilöhahmoista kasvaa omanlaisensa kohtaloiden jatkumo.
Sivuosasta ohjaajaksi
Clint Eastwoodin näyttelemien ja ohjaamien elokuvien kaari ulottuu 1950-luvun puolivälin pienistä sivuosista 1960-luvun menestyneen tv-sarjan Lännentien yhden päähenkilön kautta italowesterniin ja nykypäivään asti.
Vastikään sai Suomen ensi-iltansa Eastwoodin uusin ohjaus, Mandela-elokuva Voittamaton. Voittamatonkin on salaviisaalla eetoksellaan tyypillinen Eastwood-elokuva: kuvaus yksilön peräänantamattomuudesta ja tahdosta murtaa massan näköalattomuus ja kuollut paino.
Morgan Freemanin tulkinta Nelson Mandelana tuo voimallisen hienovaraisella tavalla esille juuri tätä myyttistä yksilöllistä energiaa.
Kaksi mestaria
Vaikka Eastwood on jo 1990-luvulta lähtien tehnyt omaehtoisia ja omannäköisiä elokuviaan, hänen oppimestarinsa olivat italialainen Sergio Leone lännenelokuvien suhteen ja amerikkalaisen b-elokuvan tyyliniekka Don Siegel toimintaelokuvien suhteen.
Eastwood omisti Leonelle ja Siegelille western-lajityypin viimeisen mestariteoksensa Armoton (1992). Se on kaunis kunnianosoitus kahdelle mestarille, joiden erilaisissa elokuvissa kitetyivät lakonisen ja minimalistisen kerronnan ytimekkäät ja ironiset periaatteet. Kerronnan ekonomia on aina ollut Eastwoodin elokuvien johtotähti.
Toisin kuin Richard Schickelin Eastwood-kirjassa, Eliot pyrkii jonkinlaiseen objektiiviseen tarkasteluun Eastwoodin uran rakentumisen ehdoista ja puitteista mukaan lukien vaiherikas ja moniavioinen yksityiselämä.
Elokuvien analyysi jää osin pinnallisemmaksi, vaikka kokonaiskuva rakentuukin ehjämmäksi. Eliot ei puhu paljonkaan omista suosikeistaan vaan pyrkii nimenomaan Eastwoodin tuotannon jatkumon kuvaamiseen.
Yleisön vuoksi
Eastwood on aina ollut melkoinen nuorallatanssija kovan bisneksen ja oman taiteellisen kunnianhimon suhteen.
Amerikkalaisen elokuvan mestarien John Fordin, Howard Hawksin, Billy Wilderin ja Frank Capran tapaan Eastwood korostaa mieluummin ammattitaitoa kuin taiteellisesta kunnianhimoaan.
Eastwood itse tiivistää: " Bogart sanoi kerran, että hän tekee parhaansa elokuvayleisön eikä minkään muun takia. Minulla on aivan sama tunne". Jos näin kerran todella on, tämän ei tarvitse olla ristiriidassa edes kriitikkojen mielipiteiden kanssa.