Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
23.06.2010 20:24
Markku Ropponen - Kuhala ja kevään ensi ruumis
MIKKO VARIS
MARKKU ROPPONEN
Kuhala ja kevään ensi ruumis
Tammi 2010, 316 s.
Kustannusalalla kuohuu. Taloista vähennetään väkeä. Kirjailija, jonka teokset menevät hyvin kaupaksi, on kustantajalleen aarre.
Kustannusosakeyhtiö Tammi on julkaissut nyt yhdeksäntoista Markku Ropposen kirjoittamaa kirjaa. Esikoinen ilmestyi vuonna 1990.
Vauhti on siis melkein kirja per vuosi. Se on vaativa tahti romaanikirjailijalle. Ja selvä merkki siitä, että Markku Ropposen kirjoja ostetaan ja luetaan.
Nyt ilmestynyt yhdeksäs yksityisetsivää Otto Kuhala-tarina Kuhala ja kevään ensi ruumis kuuluu koko ajan osuuttaan kasvattavaan dekkarigenreen.
Rikosten tutkinta on kaikkialla poliisin monopoli. Yksityisetsivä, joka tulee poliisin reviirille, saa aina viileän ellei kuuman kohtelun poliisilta.
Nykyisin suomalaiset ns. yksityisetsivät ovat kaikki jonkin vartioimisliikkeen palveluksessa. Niiden päätoimiala on vartiointi. Rikostutkintajutuista yleisimpiä ovat kauppaliikkeiden hävikkien selvittely.
Henkirikostutkinta ei ole vartioimisliikkeiden toimiluvissa mainittu niille kuuluva tehtävä.
Viimeinen mohikaani
Ropposen dekkareitten päähenkilö, yksityisetsivä Otto Kuhala on entinen poliisi. Siitäkin syystä hän ottaa usein toimeksiantoja, jotka sivuavat poliisin virkatehtäviä.
Monesti on kysymyksessä kadonneen ihmisen etsintä. Mutta sääntö on se, että Kuhala löytää ensin yhden, sitten usein toisenkin ruumiin. Ja aina hän joutuu itsekin hengenvaaraan.
Klassiseen dekkarikaavaan kuuluu jännite tutkintaa suorittavan rikospoliisin ja ex-poliisimiehen välillä. Siinä on epäilystä dekkarin ehkä salaamistaan tiedoista. Siinä on väistämättä myös kilpailutilanteen aiheuttamaa, kateuden sukuista tunnetta, ja sen tuottamaa tylyä käytöstä.
Mutta siinä voi olla myös vanhoista luottamussuhteista johtuvaa reilua auttamisen halua puolin ja toisin, myös silloin, kun se pakottaa venyttämään salassa pitämisen rajoja.
Kuhalalla ei ole Jyväskylän poliisilaitoksessa enää vanhoja kavereita. Siellä on kuitenkin edelleen rikosylikomisario Nevakivi, jonka vatsahapot Kuhalan vastahankainen olemus saa aina kiehumaan.
Lomautettu etsivä
Kuhala on saanut taloutensa kuntoon ja päättänyt pitää taukoa yritystoiminnassa. Hän on muuttanut pois Jyväskylästä, lakkautettuun Kamasen kuntaa. Hän on menettänyt asuinkumppaninsa Jeri-koiran juttelutoveruuden, ja kuljettaa sen tuhkan talvella järven yli läheisen saaren rantaa sinne siroteltavaksi.
Kuinka ollakaan, hän kulkee sisemmälle saareen, ja tunkeutuu hylätyn näköiseen mökkiin. Mikä sieltä löytyy: muumioitunut miehen ruumis, muovikassi pään ympärille kiedottuna.
Kuhala soittaa nimettömänä poliisin vihjepuhelimeen, ja jutun tutkinta käynnistyy. Ei kestä kauan ennen kuin kaksi KRP:n tutkijaa ilmestyy Kuhalan mökin ovelle kyselemään.
Eikä saariruumis jää ainoaksi. Ihmisten tattisaaliitten rahakkaana ostajana, nyt romukullan lunastajana tunnettu liikemies löytyy suosta tapettuna; vanha paikkakuntalainen ajetaan autolla miltei hengiltä ja puhekyvyttömäksi; entinen kunnanjohtaja surmataan lyömällä piikki hänen niskaansa.
Ja vähän väliä KRP:n miehet tulevat Kuhalan puheille kertomaan, että häntäkin epäillään koko ajan.
Tarina ja todellisuus
Ammatistaan itsensä lomauttanut Kuhala ja KRP:n tutkijat toimivat omituisesti, jos verrataan kertomusta raakaan arkeen.
Eihän kukaan kompastele arkielämässä koko ajan uusiin ruumiisiin ja joudu sitten välillä tapon yrityksen kohteeksi. Eivätkä rikostutkijat piipahtele epäillyn luona kertomassa, että hänen autonsa on nähty taas uuden henkirikospaikan lähellä, ja että ennen pitkää hänet napataan kyllä kiinni.
Niin käy vain saduissa ja rikostarinoissa, niissä, jotka eivät pyri kopioimaan tarkasti todellisuutta. Eräät poliisiromaanit ovat niin tarkkoja kopiota todellisuudesta, ettei tarinasta jää mitään mieleen.
Markku Ropposen uusin on leikkisä kertomus nimestä lähtien. Haudanvakavillakin asioilla sopii leikkiä, jos osaa tehdä sen tyylikkäästi. Ropponen viljelee paljon pitkiä rönsyileviä virkkeitä, jotka varmaan miellyttävät monia lukijoita.
On avoin kysymys, millä tavoin henkirikoksista kuuluu kertoa.