Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
17.09.2008 19:05
Metsänpimeä - Siri Kolu
SIRI KOLU
Metsänpimeä
Otava 2008, 396 s.
Metsänpimeä on Siri Kolun (s. 1972) esikoisromaani. Kolu on dramaturgi ja jatko-opiskelija Teatterikorkeakoulussa. Hän on opiskellut kirjallisuutta Helsingin yliopistossa.
Esikoiskirjailijan opintotausta on merkittävä sisäänviejä romaanin tunnelmaan. Päähenkilö ja kertoja, Laura, elää kahta vaihetta. Vuorolukuina edetään Lauran lukiovuosia Keravalla ja kirjallisuuden opintojen ensivuosia Helsingissä. Metsänpimeä on kirjallisuuden läpitunkema lukutoukkatytön kehityskertomus. Laura on kympin tyttö, joka ottaa elämän juuri niin vakavasti ja raskaasti kuin intensiivisesti kokevat nuoret lahjakkaat ihmiset tekevät.
Lauran isä on äskettäin kuollut auto-onnettomuudessa. Äiti on L. Onervaan perehtynyt kirjallisuudentutkija. Äidin toipumista masennuksesta Laura ja lukija seuraavat rinta rinnan.
Metsän portti
Tyttö voi lähteä Keravalta, mutta lähteekö keravalaisuus tytöstä? Laura kuuluu koulussa laajennetun kirjallisuuden opintoryhmään. Ystäväpiiri on omanhenkinen, taiteellinen. Nuoret ajattelevat, että Kerava on tympeä radanvarsikaupunki, ruumisarkku, jonka takia he eivät ole ihan oikeasti olemassa.
Maailman sivu on kaikilla pienillä paikkakunnilla koettu jotain samaa, kun ollaan nuoria ja taju todellisuuden mahdollisuuksista on raottunut taiteen kautta.
Laura lukee kiihkeästi 1900-luvun alkupuolen kotimaista kirjallisuutta, Kallasta, Lehtosta, Onervaa ja Leinoa. Koulun kirjallisuudenopettaja lietsoo nuorissa ajatusta metsästä jonkinlaisena topoksena, paikkana, jossa voi kokea suuren sulautumisen. Laura kuvittelee, että metsä on portti jonnekin määrittelemättömään, jota pitää tavoitella.
Hän alkaa tehdä yksin retkiä Sipoon metsiin. Niihin liittyy pikkuhiljaa dekkarimaisia piirteitä ja pelkotiloja. Lauran kaipausten kiemuroittamat kiivaat ystävyyssuhteet koulutovereiden kanssa huipentuvat salaperäisessä kirjallisuuspiirissä, jossa nuoret ottavat toisistaan mittaa tragediaan asti.
Kirjallisessa virrassa
Helsingissä Laura asuu Kalliossa. Hänellä on projektina kävellä katuja, jotka Snellman ( Kauranen), Saisio ja Westö ovat siirtäneet sanataiteeseen. Laura asettaa näkemänsä ja kokemansa paikan päälle lukemansa paikan. Näin hänellä on kaksitasoinen läsnäolo kaupungin tilassa. Tämä on mielestäni kaiken taiteen todellisuussuhteen ydintä. Sanoihan jo Mihail Bahtin, että taide on toisen asteen todellisuutta, ja ajatus on perustaltaan aristoteelinen.
Laura tutkii tätä konkreettisesti. Minun puolestani olisi voinut tutkia enemmänkin. Toisaalta taas Kerava-osien metsämystiikkaa käsitellään liian laajasti. Sillä puolella ei lähestulkoon nähdä metsää puilta, ja ylitaiteellisuus uhkaa ankarasti.
Myös muilta osin Kolun kunnianhimoista teosta kuormittaa valtaisa taidetietoisuus. Sen rakenteessa on mukana elokuvia. Kuolleiden runoilijoiden seura ja Blair Witch Project kummittelevat kerronnassa.
Aiheen ja tyylin puolesta Metsänpimeän sukulaisteoksia ovat Harri Sirolan Abiturientti, Anja Kaurasen (Snellmanin) Sonja O. kävi täällä ja Riikka Pulkkisen Raja. Niitä yhdistää hehku ja kiihko, vimma ja hetkien polte. Se tunne, että mikä tahansa sattumus ja kohtaaminen on pysyvästi merkitsevää. Kokeva minä on koko ajan terällä. Mikä tahansa valintatilanne on suorassa yhteydessä maailmanarvoituksen ratkaisuun.
Tätä esikoisromaaneissa ilmenevää teinipaatosta on Siri Kolullakin rutkasti, mutta se ei ole sinänsä huono asia, vaan lupaus ilmaisuvoimasta.
HELENA MIETTINEN