Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 09.01.2012 22:22
A A A

Mikko Nislin - Henki, voima ja yhteisö. Urheiluseura Petäjäveden Petäjäisten vaiheet vuodesta 1934.

Petäjäveden Petäjäisten painonnostajia seuran mestaruuskilpailuissa toukokuussa 1967: Kyösti Neuvonen (eturivi vas.), Antero Leppänen, Pekka Koppeli, Teuvo Tikkanen, Jorma Ylennysmäki, Kalevi Kokkonen (toinen rivi vas.), Matti Hirvimäki, Juhani Parkkola, Teuvo Soukka, Aulis Kukkonen (takarivi vas.), Pekka Hirvimäki, Esa Särkkä, Martti Kivelä, Paavo Koppeli, Erkki Ylennysmäki ja Tapani Hirvimäki.

Petäjäveden Petäjäisten painonnostajia seuran mestaruuskilpailuissa toukokuussa 1967: Kyösti Neuvonen (eturivi vas.), Antero Leppänen, Pekka Koppeli, Teuvo Tikkanen, Jorma Ylennysmäki, Kalevi Kokkonen (toinen rivi vas.), Matti Hirvimäki, Juhani Parkkola, Teuvo Soukka, Aulis Kukkonen (takarivi vas.), Pekka Hirvimäki, Esa Särkkä, Martti Kivelä, Paavo Koppeli, Erkki Ylennysmäki ja Tapani Hirvimäki.

Tallinna 2011, 320 s.

Petäjävedellä urheiluharrastus virisi muun yhdistystoiminnan vanavedessä, kun nuorisoseurat, raittiusyhdistys ja suojeluskunta liittivät urheilun muun toimintansa osaksi. Urheilukipinän sytyttyä paikkakunnalle alettiin perustaa myös pelkästään urheiluun keskittyneitä yhdistyksiä. Näistä yksi oli Petäjäveden Petäjäiset, joka sai alkunsa Salmen talossa toukokuussa 1934. Tästä alkaa historianopettaja Mikko Nislin kuljettaa Petäjäisten lähes 80-vuotista tarinaa äskettäin julkaisemassaan teoksessa.

Nislinin näkökulma ei rajoitu vain Petäjäisten värikkäiden vaiheiden kuvaamiseen, vaan se käsittelee laajasti koko Petäjäveden kulttuurihistoriaa. Urheilu ja muut kulttuuririennot kulkivat käsi kädessä. Petäjäisten kilpailut pidettiin sunnuntai-iltapäiväisin Seurojentalon kentällä, ja illalla kokoonnuttiin voimistelusaliin viettämään iltamia.

Kilpailuihin eivät osallistuneet vain aktiiviurheilijat, vaan mukaan pääsivät kaikki halukkaat. Seurajäsenyyttä ei vaadittu. Jokaisella paikalle saapuneella oli mahdollisuus kokeilla, miten juoksu ja hyppy sujuvat tai heitto lentää. Kesäisin yleisurheilu oli suosituin harrastus ja talvisin hiihto.

Joukkuelajeista pesäpallo oli ylitse muiden. Pesäpalloa pelattiin sekä kylien itse raivatuilla kentillä että Petäjäisten talkoilla kunnostamalla Seurojentalon kentällä. Vaikka alkuaikojen urheilu oli pääasiassa miesten puuhaa, niin pesäpallossa Petäjäiset sai koottua 1940-luvun lopulla naisjoukkueen.

Vikkelät pojat

Berliinin vuoden 1936 olympialaisten suomalaismenestyksen innoittamina Petäjäisissä urheilleet vähän toisella kymmenellä olleet pojat perustivat oman alaseuran Vikkelät Pojat. Sitä ei saatu kuitenkaan rekisteröityä omaksi yhdistyksekseen toimihenkilöiden alaikäisyydestä johtuen. Seuran ensimmäinen puheenjohtaja ja myöhemmin urheilulääkärinä mainetta niittänyt Pekka Peltokallio oli näet vasta 10-vuotias ja sihteeri Erkki Lampinen vielä vuotta nuorempi.

Innostus kuitenkin korvasi nuoruuden. Vikkelät pojat järjestivät muun muassa seuraottelun Jyväskylän Kiriä vastaan sekä rakensivat oman hyppyrimäen ja kalamajan. Pojat olivat kekseliäitä myös harjoitteluolosuhteita etsiessään. Kirkkoherran poikana Pekka Peltokalliolla oli mahdollisuus hyödyntää seurakunnan tarjoamia mahdollisuuksia. Talvisin pojat juoksivat kilpaa muun muassa kirkon käytävällä.

Ei vain kirkolla

Petäjäveden Petäjäiset ei toiminut vain kirkonkylässä, vaan se ulotti lonkeronsa alueeltaan laajan pitäjän kyliin. Seuran alaosastoina toimivat muun muassa Kuivasmäen Kipinä, Pengerjoen Männingäiset, Kintauden Urheilijat, Ylä-Kintauden Yrittävä, Metsäkulman Yritys, Kukkaron Kisa ja Nyrölän Naseva.

Edellä luetellut nimet ilmentävät paikallisuutta ja urheilun leikinomaisuutta. Kyläseuroja ei perustettu huippu-urheilun tavoitteellisuudesta käsin, vaan ne nojasivat suomalaisen maaseudun kisailukulttuuriin.

Urheilu oli kyläläisten yhdessäoloa kisailun ja hauskanpidon merkeissä, mikä ei sulkenut pois vakavia mittelöitä paremmuudesta kylien ja pitäjien sekä yksilöiden välillä. Kilpailu ja voittaminen eivät vain olleet ensisijaisia tavoitteita.

Raju muutos

Nislinin kirjan suurin anti on siinä, että tekijä on onnistunut tallentamaan kansien väliin erinomaisen hyvin sen laaja-alaisen toiminnan kirjon, josta suomalainen urheilun vapaaehtoistyö on ponnistanut liikkeelle. Nykyajan näkökulmasta katsoen lukija ei voi kuin hämmästellä sitä valtavaa talkootyön määrää, jota urheiluseura Petäjäveden Petäjäisten ympärillä on historian saatossa tehty. Seura onnistui tarmokkuudellaan perustamaan pitäjään jopa edelleen elinvoimaisen paikallislehden.

Tänä päivänä urheiluseuratoiminnan edellytykset ja lähtökohdat ovat muuttuneet. Myös Petäjävesi on seuran toimintaympäristönä kokenut rajun muutoksen.

Tätä taustaa vasten olisi toivonut, että Nislin olisi peilannut urheilutoiminnan muutosta yhteiskunnan yleistä muutosta vasten. Tällöin hän olisi pystynyt valottamaan lukijalle hieman sitä, miksi urheilun vahva vapaaehtoistyön perinne on nyky-yhteiskunnassa murentumassa.

Kysymys on mitä ajankohtaisin. Kun valtakunnan tasolla kuvitellaan urheilun toimeliaisuutta ja huippu-urheilumenestystä saavutettavan uusia keskitettyjä organisaatioita rakentamalla, niin Petäjäveden Petäjäisten historia ei tätä tue. Nislinin kirjan luettuaan on yhä vakuuttuneempi siitä, että kaikkinainen urheilumenestys nojaa Suomen kaltaisessa maassa loppujen lopuksi siihen, kuinka laajat ja innostuneet joukot kenttätasolla urheilun parissa puuhaavat.

Tietenkään mennyt aika ei koskaan enää palaa, kuten laulussa sanotaan. Silti menneisyydestä kannattaa aina oppia jotain. Tällä kertaa tuo oppi on siinä, että alamme toden teolla pohtia, miten synnyttää ja vahvistaa sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka luovat edellytyksiä kansalaisten yhteiselle tekemiselle urheilun ja muun kulttuurin merkeissä.

Kirjoittaja on liikuntahistorian dosentti Jyväskylän yliopistossa

Lähetä linkki artikkeliin
Sähköposti Facebook Twitter Delicious

Luetuimmat 24 tuntia

Seuraa meitä Facebookissa