Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
24.08.2010 19:59
Mikko Uola - Vallankumouksellisia, vakoilijoita ja aseveljiä. Myyttejä ja tosiasioita Lapin historiasta 1910-luvulta 1940-luvulle
JORMA TUOMI-NIKULA
Mikko Uola
Vallankumouksellisia, vakoilijoita ja aseveljiä. Myyttejä ja tosiasioita Lapin historiasta 1910-luvulta 1940-luvulle
Minerva Kustannus 2010,
588 s.
Historioitsija Mikko Uolan kirjassa kaikki on suurta: nimi, koko ja sivuluku sekä kuvitus ja ennen kaikkea tiedon määrä. Tällaisen tietopaketin kokoaminen on vaatinut valtavasti aikaa, työtä, matkoja, haastatteluja. Ilman kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen säätiön taloudellista tukea tällaista järkälettä ei olisi ehkä koskaan syntynyt.
Alkusanoissa Uola kertoo pyrkineensä murtamaan Lappiin liittyviä myyttejä, jotka ovat syntyneet "väärien" historiallisten tulkintojen seurauksena. Itse Uola vakuuttaa valottavansa asioita ainoastaan luotettavien lähteiden perusteella, toki pysyttäytyen omassa arvomaailmassaan. Hänen näkökulmaansa voi luonnehtia perinteiseksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana Lappi oli elintärkeä huoltokeskus Venäjän armeijalle. Yhdysvallat ja Englanti lähettivät valtavia määriä sotamateriaalia Jäämeren satamiin, josta ne rahdattiin tuhansilla hevosilla ja poroilla Tornioon ja edelleen rautateitse Venäjälle.
Tavaroiden lisäksi Lapissa liikuskeli vakoilijoita, vieraiden valtojen sabotöörejä ja sotilaita, karanneita sotavankeja, vallankumouksellisia ja heidän jahtaajiaan. Sodan päätyttyä Pohjolassa vilisi Venäjältä Suomeen piipahtaneita entisiä punakaartilaisia ja muita ei-toivottuja kulkijoita.
Ministeri lipetissä?
Mikko Uola seuraa tarkasti lähteisiin tukeutuen näiden ylämaiden elämää vilkastuttaneiden henkilöiden toimia ja kohtaloita. Samalla Lapin värikäs ja kansainvälinen historia avautuu lukijalle koko riemullisuudessaan ja raadollisuudessaan.
Eräs erikoisimmista hahmoista Uolan runsaassa henkilögalleriassa on entinen venäläinen ministeri Aleksander Kerenski, joka sitkeän legendan mukaan matkusteli Lapissa ja livahti sieltä pakoon ulkomaille. Kerenskin väitetään houkutelleen mukaansa myös erään Piili-Erkin morsiamen. Mikko Uolan mukaan tarina on hyvä, mutta siinä ei ole siteeksikään totta.
"Normaalia taktiikkaa"
Sitkeä myytti, jonka mukaan nimenomaan saksalaiset olisivat muita kansoja huolimattomampia tulitikkujen kanssa, saa Uolalta kyytiä. Hänen todistelujensa mukaan poltetun maan taktiikka oli ollut käytössä kaikkien maiden armeijoissa eikä Lapin hävittäminen siis eronnut ajan normaalikäytännöstä.
Rovaniemen täydellinen tuhoaminen tapahtui sekin Uolan mukaan hiukkasen kuin vahingossa. Hän kertoo, että alun perin saksalaiset suojelivat yksityisiä rakennuksia ja hävittivät vain armeijan ja valtion omaisuutta. Puuha karkasi käsistä kun Rovaniemen asemalla räjähti kaksi täydessä lastissa ollutta ammusjunaa. Tuo paukku levitti tulipalon koko kaupunkiin ja niin Lapin pääkaupunki katosi savuna ilmaan.
Saksalaisten jäljiltä Rovaniemi kärsi eniten, mutta kaupunkia oli yritetty hävittää aiemminkin. Jo vuonna 1930 joukko intomielisiä kommunisteja tuikkasi useita puutaloja tuleen ja palo oli vähällä tuhota koko kaupungin. Murhapolttajien oikeusjuttu puolestaan synnytti lukuisia legendoja siitä, että heiltä olisi saatu tunnustukset kiduttamalla. Nämä legendat Uola todistaa vääriksi.
Toisen kerran Rovaniemen hävitystä yrittivät Neuvostoliiton ilmavoimat. Kaupunkiin pudotettiin talvisodan aikana toista tuhatta pommia, jotka tuhosivat 18 rakennusta. Lähes 40 ihmistä sai surmansa. Myös jatkosodassa Rovaniemeä pommitettiin.
Uolan kirjan kuvitus on lyhyesti sanottuna loistava. Historian harrastaja löytää sieltä useita kuvia, joita tähän mennessä ei ole julkaistu missään. Varsinkin kuvat saksalaisista aseveljistä hämmästyttävät tasokkuudellaan. Ansaitut kiitokset kuvituksesta ja kirjan taitosta kirjoittaja osoittaa "armoitetulle hävittäjäpilotille" Hannes Hörkölle.