Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
27.03.2010 20:07
Toivo Laakso - Säitä. Runoja.
HANNU WAARALA
TOIVO LAAKSO
Säitä. Runoja.
Kirja kerrallaan 2010, 89 s.
Surrealistisessa esikoiskokoelmassaan Epäkiitolliset näyt (1966) runoilija Toivo Laakso kirjoitti itsetietoisesti ja kunnianhimoisesti, taiteilijan laatuaan jo pitkälle ymmärtäen ja ennakoiden, omasta metafyysisestä maailma ja minä-suhteestaan: "kivet kutistuvat/ epäsäännöllisin kasvoin maailmat/ kietoutuvat päälleni kuin pakkopaita// minä olen taiteilija/ päätänsä käsillä pitävä/ yksinäinen avaruus".
Nyt vuosikymmeniä, monia kirjoja ja kehitysvaiheita myöhemmin, Toivo Laakso elää kirjailijana jälleen uutta, luovaa vaihettaan. Elonpiiri sisältää kaikki olemisen kerrostumat, muistot ja nykyhetken, rakkaudet ja kuvitelmat.
Säitä-teoksessa proosarunon "proosallisuus" vaihtuu kuin huomaamatta mietteiden särmäksi, kantaatiksi tai monologiksi; jopa Tuohinaamion seikkailuista kertovaksi sarjakuvaksi.
Mutta esikoiskokoelman valveillaolemisen tuntu on edelleenkin se itseilmaisun tuntosarvi ja lähtökohta, mikä kasvattaa arjen sivuseikoista ja elämän pääasioista uusia kielellisiä kuvioita ja yhdistelmiä, surreaalisia tai jopa hyperreaalisia näkyjä.
Laakson osin epätasaisissa runoissa on mukana eräänlaista hyväntahtoista ja näkijälle ominaista metafyysistä klovneriaa. Elämä itsekin on jonkin sortin ilveilijä, joka toteuttaa meissä tanssiaan kertomatta tarkemmin aikaa, paikkaa taikka juonen yllätyksellistä koreografiaa.
Tämän kaiken ihmettelyn runoilija kuittaa komeasti ironialla, kuten hienossa scifi-runossa Säde, jossa "viisisilmäinen muukalainen hymyilee ja sanoo: Antaa olla,/ et kuitenkaan ymmärrä.." Laakso osaa olla myös kujeileva säeseppo, joka haluaa itsekin tulla sanojen yllättämäksi. Viriliteetti luo uusia mahdollisuuksia, uusia maailmoita.