Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
01.02.2010 19:42
Veli veljeä vastaan
REIJA PALTTALA
PEKKA MANNINEN
Kiimakangas
WSOY 2010, 246 s.
Romaani Kiimakangas sijoittuu Suomen 1918 sisällissodan jälkeiseen nousukauteen, mutta tavoittelee yhteiskunnallisen laajakulman sijaan sisäisempää tarttumapintaa aiheisiinsa.
Kiimakangas on teoksessa kartalta poistettu paikkakunta Laihian lakeuksilla. Mystinen paikka jota tavallaan ei ole, on myös romaanin symbolinen keskus. Se pakenee havaintoa kuin näkökentän sokea piste. Kirjan teemojen valossa siinä voi nähdä kriittisen viitteen niin sanottujen perspektiivittömien kylien likvidointiin taannoisessa Neuvostoliitossa. Sitäkö, mitä ei näytetä, ei ole, ja mitä ei ole, ei tarvita?
Alkuasetelma veljesten välisistä kiistoista saa tulkinnassa pontta Kainin ja Abelin tarinasta. Veljesvihan teeman lisäksi Johanneksen ja Antin väliset ristiriidat luovat analogisen rinnastuksen sisällissodan ja yleensä vainojen sosiologispsyykkisiin mekanismeihin.
Kirjassa nuoren Johanneksen kirjoittamien runojen tuotto korjataan vääriin taskuihin. Asian todellinen laita jää auki, vaikka Antti-veli vaikuttaakin syylliseltä. Myöhemmin runoilijanalku pistää puolestaan omat sormensa likoon pörssissä. Sisällissodan aikana Antin siirtyessä punaisten puolelle Johannes samaistuu valkoisiin. Molemmat oman egonsa ajomiehinä.
Huumori horjuttaa
Suojeluskuntamentaliteetille ja sen käyttövoimille kertoja antaa huutia, sillä kirjan päähenkilö Johannes Smultter on melkoinen narri ja antisankari. Oireellista on, että päähenkilö tiedostaa naurettavuutensa myös itse, vaikka pyrkiikin osoittamaan ylemmyytensä monin tavoin.
Päähenkilön itseironisen sisäisen puheen ohella kohtauksia värittää kertojan ilkamoivan ironinen ja parodinen näkökulma.
Verbaliikka ja tilannekomiikka yhdistyvät kirjassa harvinaisen herkullisesti. Esimerkistä käy kohtaus, jossa partio lähtee Kiimakankaalle ampumaan kottaraisia, koska ne laulavat valtaapitävien mukaan ihan vääriä lauluja ja on siksi tuhottava. Myös körttiseurojen keskelle pöllähtävä Smultter, joka suu ammollaan ja leuat sijoiltaan menneenä aiheuttaa hämminkiä väen keskuudessa - kenenkään tekemättä elettäkään tilanteen selvittämiseksi - on hykerryttävää luettavaa.
Manninen tulee tehneeksi jossain mielessä sekä viidat että huoviset: kirjan tyylissä on paikoin Moreenin tai Veitikan oudosti nyrjähtänyttä huumoria. Katsantokulma tuo henkilöt esiin inhimillisinä, vikoineen ja pimeine puolineen. Päähenkilön surkuhupaisana ilmentyvä salamurhahanke sihtaa tähän erityisen tragikoomisen valaistuksen.
Kerronta osoittaa komiikan avulla päähenkilöiden ylemmyydentunnon katteettomuuden ja riistää, aivan oikeutetusti, väkivallantekijöiltä ja vallanhimoisilta näiden itsetekaistun glorian.
Kokonaisuutena melko heittelehtivän tyylin puolustuksena voi pitää juuri kielen notkeaa rikkautta ja huumorin vapauttavaa henkeä. Teemoissa olisi silti ollut karsimisen varaa.