Sony Herra Ylppö & Ihmisten kolmas levy on looginen, mutta epätasainen jatke aiemmalle tuotannolle. Kahdella edellisellä albumilla saattoi kuulla vaikutteita Kauko Röyhkästä Slayeriin, mutta nyt musiikki ei enää poukkoile tyylistä toiseen. Oma linja on löytynyt melodiarikkaista, täsmäiskuilta radioiden soittolistoille kuulostavista poprock-kappaleista. Melkeinpä minkä vaan levyn biiseistä voisi huoletta julkaista singlenä.
Herra Ylppö jatkaa ihmissuhdeteemaansa, kuten levyn nimestä voi päätellä. Teksteissä tarkastellaan ihastumista, rakastumista, pettämistä, pettymyksiä ja onnenhetkiä yhden ihmisen näkökulmasta. Ylppö ei väitäkään keksineensä mitään uutta, rockmusiikissa on laulettu rakkaudesta niin kauan kuin sitä on soitettu. Laulajan mukaan lyriikat ovat hyvin omaelämäkerrallisia. Tunteet koetaan rankimpina ja puhtaimpina alle 20-vuotiaana, mutta silti lähemmäs 40-vuotiaan Ylpön naiivi lähestymistapa ihmetyttää. Suurin osa teksteistä on kuin suoraan muutaman kurssin filosofiaa lukeneen ja taiteen eri lajeista juuri innostuneen lukioikäisen päiväkirjasta. Ehkäpä koko teoksessa onkin kyse täsmäiskusta tuon ikäisten angstisten ja omasta mielestään kaikentietävien teinien kukkaroille.
Nuoruuden innolla asioihin suhtautumisessa vielä vanhemmalla iällä ei tietenkään ole mitään vikaa, välillä naiiivius ja kornius voi olla hyve. Eniten aiemmin parhaimmillaan loistavia biisilyriikoita suoltaneen Ylpön tapauksessa ärsyttää se, että hän tuntuu päästävän itsensä liian helpolla. Monet teksteistä kuulostavat hetkessä hutaistuilta, Herra roiskii ympäriinsä, välillä osuu, useimmiten ei. Jatkuva loppusointujen viljely tympäisee varsinkin niiden ollessa tasoa: "Me olemme rakastaneet / tahdissa Hanoi Rocksin / me olemme rakastaneet / lattialla poikamiesboksin." tai "Mä olisin halunnut silittää sun poskea / maata patjallasi lukien Saarikoskea."
Taiteilija itsekin on tainnut tajuta tekstiensä kömpelyyden ja lyö koko homman täysin läskiksi levyn toiseksi viimeisellä biisillä Rautavaara rules. Jos huumorikappaleen tarkoitus on saada Rautavaara ja sanoittajansa Helismaa kääntymään haudoissaan, niin siinä se onnistuu. Koko biisi on tahallaan ladottu täyteen pöhköjä loppusointuja, ja muutaman kuuntelukerran se jaksaakin naurattaa.
Koko levyn suurin ongelma on sen kertakäyttöisyys. Silta löytyy monia hyviä biisejä, mutta valitettavasti hittihakuisuudessaan niihin kyllästyy pian. Levyn päättävä metelöintitaidepaketti Öitä vielä kiusaa Ylpön ja Maj Karman vanhoja faneja. Se muistuttaa kaikesta siitä, mikä miehen aiemmassa tuotannossa oli loistavaa ja miten hajuton ja mauton nykykeitos on.
