Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
25.02.2011 21:12
Kotiteollisuus - Kotiteollisuus
PETJA SAVOILA
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
KOTITEOLLISUUS
Kotiteollisuus
Johanna Kustannus
Rockyhtye Kotiteollisuuden maneereiden kustannuksella vinoilu on kuin härnäisi Tuksu Tukiaista loogisilla paradokseilla: hetken huvittavaa, mutta enimmäkseen vain väsynyttä ja ilkeämielistä.
Katu-uskottavuuttaan musapiireissä vaalivien kirjoissa Kuolleen kukan nimi (2002) on viimeinen kunnon Kotiteollisuus-levy ennen kuin bändistä tuli pissisten ja keski-ikäisten radiorockia. Ironisessa hipster-skenessä Helvetistä itään -albumia (2003) voidaan tervehtiä rohkeana kaupallisuuden haltuunottona, eräänlaisena eteläkarjalaisena troijan hevosena, jolla musiikkimedia vallattiin sisältä päin. Vakavampi myöhempien aikojen Kotiteollisuuden fanittaminen on osoitus huonosta mausta.
Yhtälailla kulunut on AC/DC-kortin käyttö. Väite kuuluu, että Kotiteollisuus on soittanut Minä olen -hitistä alkaen samaa kappaletta. Tuomion pajavasaroilla jytistyä introa seuraa Jouni Hynysen maanisesti hoilottama säkeistö ja koko komeuden kruunaa kertosäkeen enkelikuoro.
Sanan voisi sanoa myös Hynysen äänenkäytöstä, jolla heikoimmillaan pokkaisi ala-asteen laulukokeessa välttävän.
Nyt kun nämä asiat on saatu sanottua ja pois rintaa kivistämästä, keskitytään itse asiaan.
Ehkä irvailuna ideattomuudesta irvailulle Kotiteollisuus on nimennyt 11. albuminsa Kotiteollisuudeksi. Tai sitten levylle on haettu eräänlaista uuden alun tuntua, taiteellista nollakoordinaattia. Tai kenties levyn otsakkeen miettiminen vain unohtui ja tässä tulos.
Kotiteollisuus vyöryy käyntiin seitsen-ja-puoli-minuuttisella järkäleellä Hornankattila, jonka tarkoitus rieskan avauksena lienee taas alleviivata, että osataan sitä edelleen rymistellä ja rytyyttää.
Soitellen sotaan on hauska irtiotto melodisemmalla osastolla, Raskaat veet taas arkkityyppinen Kotiteollisuus-balladi.
Sarvet itää on joutavanpuoleinen hurjastelu kuluneesta aiheesta, Kylmä teräs sinällään Kotiteollisuudelle harvinaisena akustisena hiplailuna yhtä tyhjänpäiväiseksi jäävä välipala.
Komeaa soittoa ja kaihoisaa lyriikkaa tarjoava Rosebud petaa tietä kohti albumin kliimaksia. Ei kukaan rakentuu pala palalta niin sävellyksen kuin sanoitustenkin tasolla. Tunnelmassa on samaa eteeristä kauneutta kuin Ukonhaudan kappaleessa Taivas tippuu, tekstissä taas 7-albumin Kaiholan elämänmakuista eeppisyyttä. Ei kukaan on yksinkertaisuudessaan huikea taidonnäyte.
Kotiteollisuuden vahvuutena on ollut osua joka levyllä vähintään yhteen hittikelpoisen rockrallin napakymppiin. Vaikka kelpo osa albumia olisi joutavaa pörinää, löytyy seasta aina helmiä. Toinen syy seurata edelleen tätä yhtyettä on Hynysen sanoitukset, jotka parhaimmillaan sytyttävät pienen liekin sieluun.
Kotiteollisuus-tuotantolinjan tuorein malli ei poikkea perusteiltaan edeltäjistä, mutta sen verran vinkeitä yksityiskohtia albumilta löytyy, että yhtyeen fanien ei tarvitse arpoa äänitteen hankkimisen suhteen.