Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
27.01.2012 18:44
Swallow the Sun - Emerald Forest and the Blackbird
Kuin vanheneva mies, joka siirtyy kiljusta cabernet sauvignoniin, menettää metalliyhtyekin ärjyvän teränsä.
Doom metal -lanauksen suurin ja hitain, jyväskyläläinen Swallow the Sun teki edustamalleen genrelle sen, mitä Jorma Pulkkinen psykedeelisille villapaidoille: toi juttunsa eksentrikkojen kammioista koko kansan huviksi.
Kuin tätä alleviivatakseen, on Swallow the Sun houkutellut viidennelle albumilleen vieraaksi Nightwish-solisti Anette Olzonin, joka laventaa hunajaisella äänellään raidan Cathedral Walls kuulijakuntaa aivan uusille eekkereille.
Emerald Forest and the Blackbird -albumilla yhtyeen ote on muutoinkin pehmentynyt. Mikko Kotamäki, jolla on herran omista voimattomista vastaväitteistä huolimatta aina ollut tenhoava,puhdas lauluääni, uskaltautuu tuoreella äänitteellä tunnelmoimaan entistä enemmän. Toki huutoakin piisaa – onneksi.
Myös sävellyksissä mennään entistä eteerisemmissä sfääreissä. This Cut is Deepest tarjoaa lähes Anathema-luokan melankolista metsien tunnelmaa. Vastapainona murjaistaan palleaan jylhällä vyörytyksellä Hate, Lead the Way!, jolla suomalaisen kanssallissoittimen, tuplabasarin tahdittamana kuullaan Kotamäen black metal-raakkumista.
Mikäli mittarina on kiertuekalenterin pituus, on Swallow the Sun yksi menestyneimmistä keskisuomalaisista bändeistä kautta aikain. Tämä itsessään ei toki tuo vielä järin sian siivua leivän päälle, mutta on hyvä pohja tähtien kurkottelulle. Kitaristi-biisintekijä Juha Raivion tuorein visio on omiaan tuomaan nostetta bändille ja Anette Olzonin kiinnittäminen kiekolle on pelimiehen veto jos mikä.
Smaragdimetällä aletaan olla toki kovin kaukana ensilevy The Morning Never Camen mustista syövereistä. Yösydämen pimeä kellari ja nurkassa lymyävä kirvesmurhaaja ovat vaihtuneet illan hämärään sineen ja katkeransuloiseen fiilistelyyn, mutta vähissä ovat toisaalta ne artistit, jotka eivät olisi jossain vaiheessa uudistaneet ilmaisuaan.
Swallow the Sunin viides sisältää vielä riittävästi lyijynraskaita isotooppeja pitääkseen pääheiluttajat tyytyväisinä, mutta myös niitä kaupalliseen menestykseen tarvittavia kevyitä katalyyttejä. Ja vaikka nuotteihin on nyt piirretty kainosti hymyileviä hymiöitä, on kyse kuitenkin edelleen doom metal -pohjaisesta raskaasta musiikista, jolla tuskin vieläkään kolkutellaan levylistojen kärkisijoja.
Emerald Forest and the Blackbird on kiireetön melodian panoraama, jonka notkoissa ja silmäkkeissä hortoilee ilokseen pitkään. Tässä saattaa hyvinkin olla jo nyt yksi vuoden 2012 kotimaisista kärkijulkaisuista.
Petja Savoila