Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
29.01.2010 20:06
Purity - A Path to the Sun
PETJA SAVOILA
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
PURITY
A Path to the Sun
Listen to Our Music
Jyväskyläläinen Purity on yksi suomalaisen rockmusiikin toteutumattomista lupauksista. Yhtye nakkeli musiikkia diggailevaa yleisöä jo 1990-luvulla huikean kovalaatuisilla äänityksillä, mutta sitä läpimurtoa ei vain koskaan tullut.
Laajalla skaalalla vaikutteita imenyt Purity on soittanut vaihtoehtoista, metallin vivahteista rockia jo vuodesta 1991. Pitkäsoittoja yhtyeeltä löytyy kolme, nyt julkaistun A Path to the Sunin lisäksi Dear Evilyn (2004) ja Built (1997).
Purityn soitto on veikeällä tavalla heijastellut ajan soundeja, mutta säilyttänyt samalla itselleen tyypillisen, kokeilevan ilmaisun, joka henkilöityy yhtyeen nokkamiehen, laulaja Teppo Haapasalon ääneen.
90-luvulla Purityn soitossa oli mukana vielä reilu annos leikkimielistä kikkailua. Grungemainen, melodinen paatos istui bändin sävellyksiin kuin tuoppi kouraan. Dear Evilyn on Purityn albumeista kenties se popahtavin, heijastellen samalla nolkyt-luvun puolivälin metallimaista, syntikoiden siivittämään soundia.
A Path to the Sun on jälleen mielenkiintoinen kurssin korjaus bändin tuotannossa. Soitossa vetovastuun ovat ottaneet taas kitarat. Soundimaailmaa on päivitetty, mieleen pukkaavat tämän päivän amerikkalaiset raskaan rockin yhtyeet.
Sävellyksissä ei taaskaan olla menty sen ilmeisimmän kautta ja tässä kenties on yksi yhtyeen kompastuskivistä. Muutama yksinkertaisen koukuttava ja naamalle lävähtävä kitarariffi tai synamelodia tekisi bändistä kenties helpommin lähestyttävän. Nyt kappaleet ovat niin orgaanisia kokonaisuuksia, että hittipotentiaalia saa jäljittää kissojen ja koirien kanssa.
Biisejä vie Haapasalon koulittu ja muuntautumiskykyinen lauluääni. Esimerkiksi kappaleissa Release Myself ja Unseated kertosäkeet läimähtävät naamalle kuin märkä turska, mutta kaikkiaan über-koukuttavaa tavaraa on valitettavan vähän.
Hyvä uutinen on se, että jos kiekolta ei välittömästi singahda vieterinukkena megahitin tynkää, niin ei sieltä mikään valu kuranakaan kengille. Biisit ovat tasaisen laadukasta jälkeä. Levyä saa rauhassa pyörittää puolen tusinaa kertaa ennen kuin nyanssit alkavat purkautua tajuntaan. A Path to the Sun on levy joka kestää kuuntelua ja jonka pariin palaa mielellään uudestaan.
Kysymykseksi jää jälleen, löytääkö suuri yleisö levyn. Sääli, jos ei löydä.