Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
13.08.2010 20:11
TIMO RAUTIAINEN - En oo keittäny enkä myyny
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
PETJA SAVOILA
TIMO RAUTIAINEN
En oo keittäny enkä myyny
King Foo
T
imo Rautiainen on herra, jota ei tarvitse pitkän kaavan kautta ryhtyä esittelemään. Rautiaisen luotsaama Trio Niskalaukaus nautti vuosituhannen vaihteessa niin suurta menestystä kuin tässä maassa vain bändi saattaa ja oli siinä sivussa suomenkielisen raskaan musiikin uranuurtajia.
Niskalaukauksen tultua tiensä päähän Timo Rautiainen kanavoi luovuutensa soolouralle. Trion materiaalin kanssa suurin piirtein samasta puusta veistetty raskas rock sai kavereikseen iskelmä- ja folk-henkisempiä soittimia ja sävellysratkaisuja.
Soolodebyytti Sarvivuorta (2006) seurasi suhteellisen rivakkaan albumi Loppuun ajettu (2007), jonka nimi enteili tauon paikkaa. Rautiaisen kolmatta saatiinkin vartoa kolme vuotta. Venähtäneen sapatin hengentuotteet on nyt kasattu albumiksi, joka kantaa hirtehisen korpiromanttiseen henkeen nimeä En oo keittäny enkä myyny.
Rautiaisen aisaparina tuoreella pitkäsoitolla on huseerannut myös levyn tuottanut Valtteri Tynkkynen. Viimeksi mainittu tunnetaan parhaiten rockyhtye YUP:n basistina ja samaa tonttia mies vartio myös Rautiaisen kolmannella.
Tynkkynen on ottanut osaa myös sävellys- ja sanoitustyöhön. Selkeimmin basistin kädenjälki kuuluu yup:maisen ketterällä kakkosraidalla Bacchuksen tiellä, jonka on sattumoisin sanoittanut muuan Jarkko Martikainen.
Ukulele-introlla käyntiin taputeltu avausraita Anarkisti on ehkä se tyypillisin Rautiais-ralli levyllä. Vihaista tilitystä jylhillä kitaravalleilla.
Kolmoskappaleessa Australia mennään sen sijaan eksoottisempiin äänimaisemiin. Heleiden akustisten kitaroiden komppaamaa syvän pehmeää laulua on eri kliffa kuunnella. Kappaleessa on kutkuttavaa mystiikkaa, mutta myös tien päälle pääsyn kiihkoa.
Pääsenkö taivaaseen kysyy hyviä kysymyksiä, mutta myös yllättää pliisusti soivan alun tuudittaman kuulijan. Kuningas on puhtaalla rutiinilla pyöräytetty viisu eikä herätä suuria tunteita.
Yksinkertaisista osista koottu Peilin edessä toimii vastustamattomasti kuin shotti Jägermeisteria. Hurjasta riffittelystä ja keinuvan kauniista kertosäkeestä rakentuva Sukujuhla aiheuttaa ristiriitaisia fiiliksiä. Kappale tuntuu jotenkin kuluneelta, mutta samalla pakottaa kuuntelemaan.
Ikääntynyt soittomies on riski, joka ei kannattanut. Seitsemän fagotin komppaamana Rautiainen fiilistelee elämän ihanuudella, viesti jonka sinällään allekirjoitan täysin, mutta itse kappale on valitettavan tylsä.
Varsinaisen albumimitan päättää ilmeisen omaelämänkerrallinen ja mehukkaan itseironinen Minä. Jos ei muuhun paukut riitä, niin kannattaa pelata varman päälle. Biisissä on myös oivaa symbolismia ja kommentointia kaikille tähtiä tavoitteleville oman elämänsä sankareille.
Bonusraitana kuullaan versio Ismo Alangon Hetkestä hautausmaalla. Tätä melankolian multihuipentumaa pohjustaa fagottiseitsikkomme pariminuuttinen tyylittely. Rautiaisen tulkinta ei ole huono, mutta kappale on sorvattu Alangon narisevalle äänelle. Nyt kuultava kiskaisu on turhan kirkasotsainen matoisen manalle päätymisen vääjäämättömyydestä.