Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
13.08.2010 20:13
TOM JONES - Praise & Blame
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
TEPPO KULMALA
TOM JONES
Praise & Blame
Island
Takavuosikymmenien poplistoilla ulvahdellut Walesin tiikeri kenties nuolee tässä elämänsä vaiheessa jo haavojaan, mutta on samalla nostanut katseensa vertauskuvallisesti entistä korkeammalle. Tom Jonesin uusi levy tuo lyriikoiltaan mieleen Bob Dylanin kristilliset albumit 1970- ja 1980-lukujen taitteesta, ja onkin siis sattuvaa, että Jones aloittaa Dylanilla: 1990-luvun What Good Am I? kuvastaa teoksen henkeä: Hyvän tahdon ja hartauden mieli tihkuu kuin vesi kalliosta, mutta pateettisesta vyörymästä ei ole pelkoa.
Silti Jones kääntää kivet suurella tunteella. Artistin omaa laatuaan suvereeni mahtipontisuus löytää itsensä kuin toisesta maisemasta; nöyrtyy, vaan ei katoa. Monotoninen juuribändi luo tehokkaan vastakaiun tulkitsijan tyylikkäälle, vahvalle ja yhä taipuisalle baritonille. John Lee Hookerin ja Bernard Besmanin Burning Hell sytyttää levyn keskustan. Ympärillä soivat gospelin hengessä rock ja country. Sanoma on uskonnollinen. Eniten pidän Susan M. Wernerin kappaleesta Don't Trouble Me. Se alkaa hartaana kuin virsihuokaus ja kääntyy huomaamatta letkeän luontevaksi mandoliini-countryksi.