Katsot Keskisuomalaisen arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu
28.07.2010 18:57
Peliä tunteilla ja suhteilla
KUNGLIGA OPERAN
Figaron häät
Olavinlinnassa 27.7.2010
M ozartin ooppera Figaron häät on Kungliga Operan produktiossa siirretty nykyaikaan. Norjalaisen Ole Anders Tandbergin ohjauksessa eroottisten fantasioiden ja halujen osuutta on nostettu hieman tv-sarjamaiseen tyyliin.
Olavinlinnan leveä lava ja suuret etäisyydet syövät kuitenkin osan näin luoduista jännitteistä: useat hyvinkin rohkeiksi tarkoitetut kohtaukset jäävät vain lavalla päällekkäin maaten laulamiseksi tai etäiseksi kaihoksi.
Samoin pelkistetty lavastus -- etenkin oopperan alussa, kun lavalla on vain seitsemän ovea ja seinä - olisi vaatinut vastapainoksi hieman voimakkaampaa henkilöohjausta ja hahmojen persoonallisuuksien selkiyttämistä. Puvustus, jossa miesosien esittäjät ovat kaikki yhtä harmaata, ei edesauta asiaa.
Oopperan lopun näyttämökuva, metsä ja lumisade, toimi huomattavasti paremmin, teoksen jännite parani muutenkin loppua kohti huomattavasti.
Kreivittären halu
Tandberg on lisännyt oopperaan paljon kiihkeää intohimoa, joka välillä sekoittaa jopa yleensä varsin siveäksi kuvatun kreivittären pään ja hyveelliset tavoitteet. Pohjimmainen viesti, ihmisen halu päästä osingoille toisen onnesta, välittyy selkeänä.
Voi tietenkin kysyä, onko Tandbergin ohjauksessa lopulta mitään valtavan mullistavaa Mozartin aikaan suhteutettuna: elämä oli tuolloin melko avointa ja värikästä, nykyajassamme peilataan yhä valitettavan monia asioita viktoriaanisen moraalikäsityksen kautta.
Johan Edholmin (Figaro) baritoni soi kiinteänä, vivahteikkaana ja henkilöhahmona toiveittensa täyttymystä odottava Figaro nousee esiin monivivahteisena henkilönä: kiihkeän epätoivoisena, pirullisen juonikkaana ja raivokkaan intohimoisena, omistushaluisena sulhasena.
Susanna on tässä ohjauksessa hämmästyttävän ristiriitainen ja lopulta melko auliin myöntyväinen muidenkin kuin Figaron intohimolle. Marianne Hellgren Staykovin lavatyöskentely oli vahvaa, mutta etenkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä hänen äänensä jäi hieman pieneksi, peittyen ajoittain orkesterin alle.
Ola Eliassonin baritonissa on hyvä ylärekisteri ja kirkas sävy, lavalla hän luo uskottavan Kreivin, joka tuskastuu alaistensa temppuiluun ja juonitteluun eikä oikein tunnu pysyvän kärryillä siitä, missä mennään ja mitä tapahtuu. Silti Eliassonin hahmo lavalla ei missään vaiheessa muutu koomiseksi pelleksi, vaan hän säilyttää hienosti auktoriteettinsa.
Vahvuutena ensemble
Stefan Klingele johti musiikkia taitavasti, joskin muutamia rytmisiä eriaikaisuuksia ensi-illassa sattui. Ajoittain orkesterin olisi suonut soittavan hivenen hillitymmin ja kepeämmin. Klingelen käyttämän, pystypianolta kuulostavan, continuosoittimen osuuksissa oli joskus melko romanttinen ote.
Ruotsin kuninkaallisen oopperan vahvuus Figarossa on kuitenkin lopulta juuri se, mitä tämä ooppera vaatii: erinomaisesti toimiva ensemble.
Kukaan ei innostu huutamaan kohtauksissa toisten yli ja kahdeksan solistin yhteiskohtauksissa sointi on hämmästyttävän hieno.
Suomessa on vielä tässä taiteenlajissa oppimista - nimekkäät solistit eivät suinkaan tarkoita automaattisesti taitavaa ensembleä.
JUSSI MATTILA