Aleksis Kiven katu - Anni Sinnemäki

A A
4.2.2009 20:25
Kuva: Markku Ulander

Anni Sinnemäen uuden runokoelman taustalla kaikuvat Ultra Bran laulut.

ANNI SINNEMÄKI Aleksis Kiven katu Otava 2009, 77 s.

"Aleksis Kiven katu on maailman / kaunein katu, leveä ja tyhjä / Nouseva aurinko valaisee / konepajan rakennusten tiilet / aamuselta haettujen keskiolutpullojen / hohtavat ruskeat kyljet".

Anni Sinnemäen (s. 1973) toisessa runokokoelmassa on ennen muuta tunnelma, kokoelman keskus, johon siitä paikallisesti kaukanakin liikkuvat runot kiinnittyvät. Kyseessä on eräänlainen symbolinen tila. Kokoelman runoissa ollaan usein matkalla, milloin Venäjällä, milloin Välimeren rannalla, milloin muistoissa, mutta tunteen tasolla palataan aina leveän ja tyhjän kadun auringon hohteeseen.

Vihreiden kansanedustajana tunnettu Sinnemäki on aikaisemmin julkaissut runoteoksen Sokeana hetkenä (Nemo 2003). Aleksis Kiven kadun teemoina toistuvat rakkaus, ystävyys, yksinäisyys ja yhteisyys, mutta olennaisinta runoissa on kokemisen tapa, tunnelmat, vaikutelmat.

Runojen puheenomaisen ja suoran muodon takaa välkähtävät esiin kirkkaat, selittelemättömät ja herkät sävyt. Yhdistelmä on tehokas, vastakohdat korostavat toisiaan: "(--) Juna lähestyy Moskovaa / ja jatkaa kauas, sinne // missä mielihyvällä on tuskainen ääni / missä hiukseni valahtavat kasvoille / missä jalkapohjia poskia polttaa / missä hellyys ja kipu ovat / täsmälleen sama kosketus".

Yksinkertaisesti hyvät säkeet

Kokoelman teksteille on tyypillistä tietty melankolisuus, suorapuheisuus ja itseironiset sävyt. Vaikka runoissa on hyvinkin raskaita tuntoja, on Sinnemäen teksteissä lähes huomaamattoman luontevana piirteenä pehmeä ja samalla kipinäsilmäinen huumori. Oikeastaan nimittäisin sitä silkaksi elämänvoimaksi; asenteeksi, jossa runojen keskiössä puhuvan naisen voima tiivistyy. Aleksis Kiven katu tunnelmana ei ole kaukana tästä voimasta.

Sinnemäen runoista löytää sellaisia loistavia kiteytymiä kuin "Haikailen viime kesän painajaisia / en edes ymmärrä näitä uusia". Tällaiset säkeet pitävät pystyssä melkein minkä runon tahansa, eikä paikoitellen tekstejä vaivaava kankeus siksi suuremmin haittaa.

Itseäni ärsyttivät toistuvat poliittis-historialliset viittaukset, mutta ne tuntuvat asettuvan osaksi runonpuhujan ajattelutapaa.

Parhaimmillaan Sinnemäen runot ovat ilman turhan ajateltuja kohtia, kuten vaikkapa runossa Keravalla: "(--) Joku päivä minä haen ne / vauvankoltiaiset ulos / näytän maailmaa / etelään lähtevät laivat / Ritari Ässän auton / stigmat vapahtajan kämmenissä / vanhat satamaradat / ehkä Keravankin!"

Runojen yksinkertaisuus ja selvänäköisyys hohkaavat harvinaista välittömyyttä. Sinnemäen teräväpiirteinen ja samaan aikaan kolho, paikoin jopa kömpelöltä vaikuttava tapa käyttää kieltä tekee runojen äänestä jäljittelemättömän tavalla, joka helposti saa lukijan joko ihastumaan tai inhoamaan.

Jotain samaa kaikua Sinnemäen runojen taustalla tuntuu kuin hänen sanoittamissaan Ultra Bran lauluissa. Ärsyttävistä kohdista huolimatta näytän pitävän Sinnemäen teksteistä joka lukukerralla enemmän.

OUTI KAIKKONEN

Runous

Kommentoi artikkelia