Heidi Jaatinen - Ei saa katsoa aurinkoon

A A
25.7.2010 00:02

TEPPO KULMALA

HEIDI JAATINEN

Ei saa katsoa aurinkoon

Gummerus 2010, 352 s.
Noin 40 vuoden taakse Savoon sijoittuvan romaanin sukuyhteisössä eletään kirjaimellisesti maahanpanijaisten saatossa. Ei riitä, että nykyinen perheenpää on hautausurakoitsija. Yleensäkin henkilöiden elämänkohtalot maalautuvat tummiksi. Väkevin värein, runollisin ja naturalistisin sävyin ne sulautuvat luontoon. Vaikka hautajaisten jälkeen pistetään jo ensi sivuilla tanssiksi, sekoittuvat vaikutelmat kuin Timo K. Mukan synkkäpohjaisessa paletissa, omintakeisesti silti.

Kiuruvetinen opettaja ja maatalon emäntä Heidi Jaatinen löytää pienen pojan tunne- ja ajatusmaailman sisäisesti satuttavin ja ulkoisesti vavahduttavin piirtein.

Alakouluikäisen Lennun elinpiiri maalla kirkonkylän tuntumassa on särmikäs ja moninainen. Siskojen ja vanhempien ohella merkitseviksi hänelle käyvät topakka juurakkomummo, kehitysvammainen täti, esikuvan piirteitä omaava Ruotsin-serkku tai originelli kyläseppä ja tämän outo apumies.

Yksinäisyys ei ole varsinaista yksinäisyyttä. Pikemmin se on varhainen yllyke sivullisuuden kokemukseen ja pakottava oire aikuistumista kohti. Lapsi kohtaa vanhempien kirjavan elämändraaman sitä ymmärtämättä ja kuitenkin sitä omalla tavallaan syvältä läpi käyden.

Kerronnan vaikein linja on liittää kertojan ja Lennun näkökulmat ja mielenliikkeet yhteen. Aikuisella tasolla käsitteellistetään Lennun kokemusta. Lapsen välittömällä tasolla hakeudutaan sen ytimeen.

Tällaisesta kaksijakoisesta haasteesta kertoja selviää mallikkaasti. Lennusta piirtyy sisäisesti satuttava ja samalla realistinen muotokuva, jota tehostavat murteellinen puhekieli sekä maisemaan ja maalaisuuteen yhdentyvät näkymälliset vaikutelmat.

Liian äkkiä ja selittämättä Lennu repäistään irti lapsuuden viattomuudesta ja tuttuudesta. Maailma alkaa muuttua vieraaksi, käsittämättömäksi ja painostavaksi.

Lennun reaktioita ovat pelko, sitä seuraava uhma ja itseensä vetäytyminen sekä uusien kiintopisteiden, mahdollisten turvallisten esikuvahahmojen ja vaaratilanteidenkin etsintä. Joutuminen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi vähintään moninkertaistaa pelon.

Vanhempien ihmisten ehdoilla elävän pojan maailmankuvan murtuminen saa erityistä riipaisevuutta, koska aikuisten pimeää puolta, heikkoa, julmaa ja sairasta käyttäytymistä kyetään kirjassa tarkastelemaan nimenomaan lapsen hämmentyneestä kokemusperspektiivistä.

Tyyli ei ole suoraa synkistelyä. Jaatinen kuvaa lapsuus- ja maalaisympäristöä ilmiöineen myös aurinkoisesti tai riehakkaasti. Kun valoisa vastavoima kohtaa romaania lävistävän tragiikan, se korostaa myös sitä, tekee tummanpuhuvuudesta koskettavamman.

Arkisten yksityiskohtien runsaus välittyy lyhyin ilmavin luvuin ja yhteydessä Lennun mieleen. Tekstin ote pitää. Lopussa realismi ja vertauskuvallisuus viedään johdonmukaisesti äärimmilleen.

Kotimainen kaunokirjallisuus

Kommentoi artikkelia