Turmio ja perikato - Putte Wilhelmsson

8.1.2010 00:01 HANNU WAARALA

PUTTE WILHELMSSON
Turmio ja perikato
Savukeidas 2009. 320 s.
Lukeneella ja kulttuurituotteita paljon nauttineella kriitikolla voi olla salainen ongelma. Hän on saattanut menettää kokemisen ja lukemisen ilon. Viattomuuteen ei ole enää paluuta, ja sitä ei voi myöskään teeskennellä.

Maailma on pullollaan keskinkertaisia ja tyhjänpäiväisiä kulttuurituoteita, kirjoja, elokuvia, teatteriesittyksiä. Tämän toteamisesta kriitikkoa usein rokotetaan.

Kriitikko on kuin Levottamat 3 -elokuvan kaikkeen tyytymätön naispäähenkilö: "Kun mikään ei tunnu enää miltään!" Mutta kokemuksen jano ja kaipuu ajaa häntä eteenpäin, kaikesta huolimatta. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kriitikko sai puhtain sydämin nauttia Thomas Mannin Taikavuoren tai Dostojevskin Idiootin lukemisesta.

Lukemisen intressittömyys, eräänlainen viattomuus, on ylellisyyttä täystoimiselle kriitikolle ja kirjallisuusesseistille. Siksi hän on usein vihainen ja ironinen. Mutta toisinaan hän on myös myötäsukainen, kun hän - vaikkapa kerran vuodessa - löytää jälleen lukemisen ilon. Olkoon se sitten vaikkapa joku Arto Salmisen ajanhermoa viiltävä teos.

Putte Wilhelmssonin esseekokoelmassa on kaikkia edellä kuvattuja psykoanalyyttisia jännitteitä. Kirjoittamisen iIoa ja turhautumista, piilotetun nostalgian ja nykyhetken rahvaanomaisuuden välisen konfliktin tarkastelua, poleemista ylimielisyyttä ja tarkkoja havaintoketjuja kirjallisuuden aseman muutoksista.

Parhaimmillaan kriitikkona Wilhelmsson tekee esseissään hämääviä tanssiaskelia ja osuvia lyöntikoukkoja kuin nuori Cassius Clay. Erityisen nautittavaa on kulttuuritutkimuksena tunnetun oppiaineen ja professori Mikko Lehtosen höyhentäminen. Siinä Wilhelmsson osoittaa sen, että kulttuuritutkimus puhuu estottomasti vähän kaikesta eli ei mistään.

Elokuvaohjaaja Leni Riefenstahlia koskeva essee on perusteellinen kirjoitus natsi-neron esteettisestä tyhjyydestä Susan Sontagin hengessä. Mutta sopii muistaa, että Riefenstahlin elokuvien kavaluus ja viettelevyys on hyvin ilmaisuvoimaista ja tehokasta, piilovaikutteista propagandaa, nimenomaan "pahan banaalisuuden" kannalta.Turhaan hän ei ollut Hitlerin lempiohjaaja ja sielunsisar.

Terävä on myös Wilhelmssonin essee fantasiakirjallisuuden itseriittoisista kuvitelmista omasta ylivertaisuudestaan. Epämääräinen mielikuvitus kun on synonyymi huonolle kirjoittamiselle. Tuntuu siltä, että hurja William S. Burroughs hakkaa hapokkaalla trilogiallaan suurinpiirtein melkein kaikki scifi-kirjallisuuden niin sanotut merkkiteokset.

Turmio ja perikato on kaikkinensa virkistävä ja viiltävä kirja, siis poleemisuuden taidonnäyte.

Kommentoi artikkelia