Kristian Blomberg - Puhekuplia

A A
27.10.2009 20:05

HANNU WAARALA

KRISTIAN BLOMBERG
Puhekuplia
PoEsia 2009, 61 s.
On jokseenkin halventavaa nimitellä runoutta surrealistiseksi tai avantgardeksi kokeiluksi. Mutta ilmeisesti nämä taidehistorian murhasuunnitelmat ovat osa ihmiskunnan sivistyksellistä tragediaa ja kritiikin vallankäytön suodattamisprosessia.

Taideteoksista tulee ajan myötä museaalisia säilykkeitä ja radikaaleista taiteilijoista akvaarion mastodontteja - se on tietenkin osoitus ajan julmasta hampaasta. Historialle emme voi mitään, paitsi ehkä määrittämällä sitä uudestaan.

Suomessa on viime aikoina virinnyt nuoren runon aalto, joka haluaa ottaa ironisesti ja samalla vakavasti modernin runon kumouksellisen perinteen. Kyse ei ole romanttisuudesta, vaan tarpeesta löytää kieli, sen mahdollisuudet, kerrostumat ja ristiriidat, uudelleen. Kokoontua kielen raunioille.

Kristian Blombergin esikoiskokoelma Puhekuplia on tästä hyvä esimerkki. Se on oikean ranskalaisen modernismin eräänlainen lehtolapsi; merkin, kuvan ja ajatuksen sujuvaa kollaasia, konstruktiivisen ilmaisun metafyysinen tyhjennys, sanojen alkaessa yksinkertaisesti "himmetä".

Blomberg kirjoittaa maailmassa olemisesta ja ihmisestä, miehestä ja hämärästä naisesta, torsoina, modernin runon prisman läpi; putoavien ja katkelmallisin puhekuplin hän lähestyy olemisen pakenevaa arvoitusta.

Mutta osaa Blomberg kirjoittaa hyvin kauniisti ja soinnukkaastinkin. Hienona esimerkkinä metafyysinen runo Yö, jossa kieli soi: "../grillikioskit lehahtelevat keltaista tuoksua/ kuin valoa hehkuvat haitarit/..."

Puhekuplia on pieneen sivumäärään nähden moniaineksinen teos. Tekijä voi lähteä siitä vielä moneen suuntaan.

Runous

Kommentoi artikkelia