Taivaalta sataa rautaa

Nyt pitäisi keksiä jotain tekemistä loppuvuodeksi. Scifi-komedia Iron Sky tuli nimittäin jo nähtyä, eikä luvassa ole enää tänä vuonna mitään yhtä tärkeää ja odotettua.


En ryhdy tähän kirjoittamaan elokuva-arvostelua. Tein sen juuri, ja pitkä juttu ilmestyy lehdessä keskiviikkona 4.4., eli Iron Skyn ensi-iltapäivänä.


Tietenkin pidin elokuvasta. Juuri kaltaisiani nörttejä varten se on tehty. Samaa porukkaa ovat suurelta osin myös elokuvan tekijät, vaikka en heihin itse lukeudukaan.


Vaikka lääkärini olisi etukäteen kertonut, että Iron Skyn katsominen aiheuttaa todistetuksi syöpää, olisin silti mennyt teatteriin. Kun projektin valmistumista on sivusta seurattu ainakin 3-4 vuotta, ei sitä hylätä loppusuoralla.


Tämä ei tarkoita sitä, että olisin odottanut Iron Skyn olevan tuleva klassikko ja nykyinen mestariteos. Tai että se sitä olisi. Tuskin sitä joulukuun lopussa mainitsen, kun minulta kysytään vuoden parasta elokuvaa.


Tuskin kuitenkaan tänä vuonna kovin monta hauskempaa komediaa näen. Ja hauskimmalla tarkoitan tässä komedioita, jotka naurattavat juuri minua.


Jos joku tulee sanomaan, että Iron Sky ei huvittanut häntä lainkaan, en ryhdy väittämään vastaan. Jos siltä tuntuu, niinvarmasti asia on. Vain mielipideasioista voi kiistellä, mutta yleensä en laiskana ihmisenä viitsi.


Iron Sky on hyvä esimerkki ilmiöstä, josta innostun suuremmin kuin olisi oikeastaan aihetta. Tätä tapahtuu minulle aika usein. Pidän siitä, enkä suinkaan pyri tavasta eroon, vaikka joku voi pitää sitä lapsellisenakin käyttäytymisenä.


Ylenpalttinen innostuminen nimittäin tuo iloa elämään. On jotain mitä odottaa innolla. Erityisesti yritän innostua asioista, jotka eivät ole kovinkaan tärkeitä. Silloin pettyminenkään ei olisi kovin valtava juttu.


Olin henkisesti valmis pettymään Iron Skyn suhteen. Onneksi moiseen ei ollut aihetta. Iron Sky ei ole mikään Phantom Menace tai Indiana Jones 4. Niitä odotettiin ensin lähes pari vuosikymmentä. Lopulta käteen jäi vain kasa höyryävää.


Phamton Menacia taisin kohtalaisesti kehua aikoinaan lehdessä. Pyydän anteeksi virhettäni. Minulla on monia tauteja ja luonnevirheitä, mutta perfektionismi ei ole yksi niistä.


Minua hävetti jo Phantom Menace -juttuni ilmestyessä. Star Warsin paluun aiheuttama pettymys oli niin suuri, että en myöntänyt sitä heti edes itselleni, vaikka sen sisimmässäni jo lopputekstien vieriessä löysin.


Olen juuri nyt kohtuuttoman innoissani muun muassa seuraavista pinnallisista asioista: Assassins Creed 3 -pelistä, pääsiäisaterian tekemisestä, Tintti-blurayn katsomisesta ja loppuvuoden matkasta Espanjaan.

Todella epä-coolia, tiedän.


Yritän aina välttää cooliutta ja katu-uskottavuutta. Nuo ovat epävarmojen ihmisten itsekorostamistapoja. Olen paljon mieluummin nörtti ja lapsellinen. Paras body on nobody.


Uuteen iPhoneen valitsin pinkit irtokuoret juuri siksi, että ne olivat vaihtoehdoista anti-coolein. Olen pitkään odottanut rock-bändiä, joka esiintyisi vain läpinäkymättömän verhon takana. Ryhtyisin heti faniksi, musiikista riippumatta.


Mikään ei ole niin coolia kuin olla tavoittelematta cooliutta. Epäilen, että koko cool-sana vanhentunut, ja nyt nuoriso naureskelee sedän ajastaan jälkeen jääneelle ilmaukselle. Toivottavasti asia todella on niin.


Itse asiassa taidan ottaa käyttöön 1970- ja 1980-lukujen slangisanoja ja hokemia. Ne vasta nolon epä-cooleja ovatkin, ja juuri siksi niin cooleja.


Kliffaa, hei! Makeet kuteet päälle ja böönajahtiin. Ja sitten jorataan! Terveisiä mutsille ja fatsille. Fillarilla skulaa kovaa. Kartsalla vedetään jädee nassuun.


Vähänkö siistii?

Kommentoi
2000 merkkiä jäljellä
Syötä vahvistuskoodi

Kaikki kommentit moderoidaan ennen julkaisua.

Markolla on asiaa

Marko Ahonen

Marko Ahonen syntyi vuonna 1967 Suomessa samana päivänä kuin Gillian Lucky Trinidad ja Tobagossa. Luckystä tuli myöhemmin merkittävä lakimies ja poliitikko, Ahosesta ei. Ahonen on ollut jo pitkään ammatiltaan kirjoittaja, toimittaja ja kriitikko.

Ahonen ansaitsee elantonsa lähinnä tv- ja elokuvakriitikkona. Vapaa-ajallaan hän katsoo elokuvia ja telkkaria, pelaa videopelejä, tekee ruokaa ja syö. Toisinaan hän pelaa golfia ja soittaa pianoa. Kumpaakin huonosti. Ahonen viettää äärimmäisen keskiluokkaista ydinperhe-elämää yhdessä puoliskon, perijättären ja kahden kissan kanssa.

Ahosta on usein luonnehdittu vasenkätiseksi ja liikalihavaksi vetelykseksi, mikä onkin totta. Puheet hänen mukavuudestaan, hyväntekeväisyystyöstään ja rakastajan kyvyistään ovat suuresti liioiteltuja ja Ahosen itsensä levittämiä.

Viimeksi kommentoidut