Viime viikon keskiviikkona jouduimme jälleen todistamaan
perheväkivallan karmeimpia tuloksia. Perheenisä surmasi puolisonsa
ja pienet lapsensa Helsingin Laajasalossa. Se oli kuudes perhesurma
alle vuoden aikana.
Suuren surun keskellä on pohdittava sitä, miten kodin seinien
sisällä tapahtuvaan väkivaltaan voi puuttua ajoissa. Väkivalta
hiipii lähisuhteeseen vähitellen ja miltei huomaamatta. Uhri
rakastaa ja antaa anteeksi kerta toisensa jälkeen, häpeää ja
peittelee tapahtunutta. Asiasta on vaikea puhua ulkopuolisille.
Väkivaltaa koetaan niin varakkaissa kuin pienituloisissa
perheissä ja koulutustasosta huolimatta. Lähimmät ihmiset ehkä
huomaavat jotakin olevan vinossa. Pelkkä kysymys ´mitä sinulle
kuuluu?´ voi jo avata padot. Mutta kun akuutti hätä on suurin, on
löydettävä turvallinen paikka nopeasti.
Olen itse Helsingin turvakotiyhdistyksen hallituksessa nähnyt,
kuinka turvakotien seinät pursuavat ja tilat alkavat olla hyvin
kuluneita. Paikkoja on aivan liian vähän, eikä näitä koteja ole
läheskään riittävästi koko maassa. Turvakodissa väkivallan uhrin on
mahdollisuus hengähtää, koota ajatuksensa ja saada apua kriisin
ratkaisuun.
Uhrit ovat ylivoimaisesti useimmin naisia. Meidän on
rakennettava uusia sosiaalityön malleja, yhteistyötä poliisin
kanssa, jotta kukaan ei joutuisi lopulta pelkäämään henkensä
edestä. Naisten ja puolustuskyvyttömien lasten koskemattomuus on
asetettava etusijalle.
Meidän on koulutettava erityisesti viranomaisia tunnistamaan
perheväkivallan merkit – ja katkaisemaan väkivaltakierre
ensimmäisen pahoinpitelyn tullessa ilmi.
Äitiys- ja lastenneuvoloiden kykyä varhaiseen puuttumiseen on
vahvistettava ja isienkin hyvinvointia on tuettava. Kotikäyntien
merkitystä perheiden tukemisessa on lisättävä. On oltava rohkeita
kysymään ja valmiita toimimaan. Meidän jokaisen.
Lämmin osanottoni surmattujen läheisille.
