Mikähän siinä on, että vähän nolottaa kun on niin innostunut? Että ei sitä nyt oikein sovi ainakaan näyttää. Rangaistushan siitä seuraa tavalla tai toisella, jos kehtaa olla onnellinen. Mistä sielujen sopukoista, tapakulttuurista tai asenneilmastosta se minuun(kin) tulee? Kun tuntee sisällä kuplivan innon niin joku sensori jo varoittaa, että älä nyt liikaa innostu, sehän näyttää naurettavalta, ja lopulta kaikki saattaa kuitenkin mennä pieleen.
Ja sehän se vasta sitten hävettääkin, että kehtasin!
Ja minä olen kuitenkin alalla, jossa innostuminen on elinehto ja luovuuden moottori. Tosin vahva perinne vaalii romanttista myyttiä kärsivästä taiteilijasta, jonka tuska puristaa hiilestä timantin. Into ja positiivisuus liitetään pinnallisuuteen, mainosmaailmaan ja kevyeen viihteeseen. Huolella vaalittu rooli vakavana taiteilijana pyhittää paskankin, ja hymyilevä hyvän mielen lähettiläs on äkkiä kivitetty falskina pellenä. Kumpi sitten lienee pinnallisempaa? Ei tämä tietenkään ole mikään joko tai –valinta.
Eikä ollut tarkoitus mennä tympeään taide-viihde vastakkainasetteluun, pinnallista usein sekin, miten tähän taas tultiin? Yritän varmaan sanoa, että asioita kannattaa katsoa vähän syvemmälle ennen kuin leimasin viuhuu ja tuomioita jaetaan. On niin helppo oikaista ja pettää sekä itseään että muita. On sitten kyse taiteesta tai vaikka politiikasta.
Niin, minunhan piti vain kertoa, että olen innostunut, mutta en sitten ihan kehdannut suoraan sanoa.
Olen innoissani siitä, että olen palannut johtajan virasta varsinaiseen työhöni ohjaajana. Määräaikainen johtajuuteni oli hieno tilaisuus ja opettavainen pesti.
Toivon että sen anti on hyödynnettävissä niin omassa taiteellisessa työssä kuin osana työyhteisöä teatterin kehittämisessä. Lyhyen etäisyyden päästä katsottuna menneestä on nyt hyvä mieli. Juhlavuosi toi kauteen oman työlään mutta hienon lisänsä, myös uusia kohtaamisia kuntalaisten kanssa.
Perustyössä ei vältytty vaikeuksiltakaan, mutta tehtiin myös paljon hyvää teatteria. Iso kiitos vielä hienolle henkilökunnalle, yleisölle, kaupungin sivistyspalvelujen väelle, kulttuurilaitosten johtajille ja muille yhteistyökumppaneille!
Olen päättänyt (?!) että tästä tulee hyvä vuosi. Kärjistäen voisi sanoa, että johtajana olin 20% innostunut ja 80% huolestunut, oli sitten syytä tai ei. Joku mielen vamma varmaan sekin on. Nyt on kuitenkin tarkoitus kääntää prosentit toisin päin. Ja toivon (uskon) myös, että nykyinen johtaja osaa ottaa asiat oikealla tavalla rennommin. Siinä voi koko henkilökunta omalla asenteellaan ja teoillaan häntä tukea, yhteiseksi hyväksi. Taiteelliseen työhön liittyy väistämättä epävarmuutta, pelkoja, riittämättömyyttä, häpeää ja muita epämiellyttäviä tunteita.
Niihin jää helposti vellomaan, koska sisuksiimme on tatuoitu, että ”kärsi kärsi niin kirkkaimman kruunun saat”. Oikeasti myös taiteellinen työ sujuu paremmin, jos onnistuu karistamaan turhat taakat harteiltaan. Usein ne kuitenkin liittyvät egoon, ja ulkopuoleltakin tulevat haasteet on helpompi kohdata jos ei ole niin huolissaan itsestään koko ajan. Ja onhan tämä oikeasti ihan hemmetin mukava ja antoisa ammatti ja työpaikka!
Tällä viikolla on jo johtajakaudellani alkaneiden prosessien ensi-illat. Kaksi iltaa, mutta yhteensä neljä erilaista uutta esitystä. Ehdottomasti kiinnostava aloitus uudelle kaudelle, ja hieno silta menneestä tulevaan, jo siksikin että mukana on laajaa yhteistyötä nuoren polven tekijöiden kanssa. Ja sekin yhteistyö jatkuu.
Itse odotan jo malttamattomana ensi viikkoa ja uuden ohjaukseni alkua. Edellisen ohjaukseni ensi-illasta on jo vuosi. Hiukan jännittää, mutta isosti innostaa (mistä taisinkin jo mainita…) Ennakkosuunnittelua on tehty tutun porukan kanssa jo pitkään (mahtavaa!), lavasteiden rakennus on jo käynnistynyt (hyvä, hyvä!) ja puvustossa uudet kankaat odottavat ompelijoita muokkautuakseen satumme tarpeisiin (tuskin maltan odottaa!).
Viimeksi eilen kävimme koreografin ja säveltäjän kanssa läpi esitykseen tehtyä uutta musiikkia. Sävelet liikuttivat mieltä ja kehoa. Kaikki vaikuttaa erittäin lupaavalta, mutta uskaltaako sitäkään tässä ääneen sanoa? Ettei sitten vaan tule pettymyksiä? Höpö höpö, nyt mennään eikä meinata.
Veljeni Leijonamieli tulee käsittelemään myös kuolemaa, surua ja sortoa. Isoja ja raskaitakin teemoja, joiden vastapainona on huumoria, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Lopputuloksena on toivoakseni jännittävä seikkailu, kaunis ja lohdullinen satu niin lapsille kuin aikuisille. Ensi syksynä käynnistyvä seuraava ohjaukseni (joka jo päässäni pörrää) lähtee liikkeelle yksinäisyyden ja kaipauksen teemoista, vahvoja ja kipeitä ajassa liikkuvia ikuisia aiheita. Senkin teoksen toivon aikanaan herättävän monenlaisia ajatuksia ja erityisesti tunteita.
Mutta keskeinen lähtöhypoteesi ja tavoite on, että esityksen jälkeen katsojalla on hyvä olla. Taide on keino kurottaa kohti toista ihmistä, ja yksityisinkin ajatus voi kasvaa ihmisiä yhdistäväksi manifestiksi. Teatteri voi valaa uskoa kohtaamisen mahdollisuuteen, täyttymykseen ja rakkauteen.
Mahdankohan minä olla hiukan pateettinen? Romantikko? Lapsellinenkin? Voi olla, ja itse asiassa taidan yrittää olla tuota kaikkea tänä vuonna entistä enemmän. Olen nimittäin nyt aika innostunut ja onnellinen (kääk!). Kyllä se ahdistus sieltä sitten taas tulee aikanaan ihan pyytämättä, ei sitä tarvitse erikseen houkutella. Elämää sekin. Mutta kyllä kai positiivisuuskin voi olla voimavara ja energianlähde, taiteilijallakin!
Anssi Valtonen, ohjaaja
