Arttu Seppäsen arvio: Jesse Markin oli hienointa Jyrockin perjantaissa – kenties ensimmäistä kertaa englanninkielisessä biisissä sanotaan “Samuli Edelmann”

Jyrock perjantaina 5.4.2019

Jesse Markinilla on Iron Maiden -paita. Musiikkilehti Soundin vuoden tulokkaaksi valitsema artisti, oikealta nimeltään Thelo Ekow, julkaisi ensimmäiset kappaleensa noin vuosi sitten. Aiemmin jokseenkin helposti unohdettavassa The Megaphone State -kokoonpanossa räpännyt artisti tuntuu nyt löytäneen hyvän tasapainon vaikuttimiensa kanssa.

Markinin musiikissa soi räppi, mutta myös rock sen monine vivahteineen ja tyylisuuntineen. Livesointi ja itse kappaleet ovat kansainvälistä tasoa, ja ulkomaan markkinoille on tarkoitus suunnatakin. Markin laulaa ja räppää englanniksi. Todennäköisesti ensimmäistä kertaa englanninkielisessä räppibiisissä sanotaan “Samuli Edelmann”.

Markin kahden hengen bändeineen ei tuhlaa aikaa välispiikkeihin vaan paahtaa tiukasta aikataulusta johtuen biisistä toiseen. Biisejä ei ole julkaistuna vielä paljon, mutta täyspitkän keikkasetin perusteella materiaalia on. Ja todella hyvää sellaista.

Markinin teksteissä loistaa harvinaisesti poissaolollaan kyynisyys. Epäkohtia kuten rasismia käsittelevistä teksteistä huolimatta sanoma on toiveikas ja positiivinen, sortumatta kuitenkaan banaalin ja vaivaannuttavan tsemppihengen puolelle.

Kitaristin sekä kosketinsoittaja-efektiäijän kanssa esitetyt kappaleet ovat minimalistisesti sovitettuja, mutta soivat siitä huolimatta isosti. Etenkin Will Shoot kasvaa hienosti loppua kohden.

Markin on kaivattu linkki räpin ja rockin välillä. Siinä on räpin estetiikasta parhaat puolet, ilman kohkausta. Näin hyvin esitettynä ja englanniksi lausuttuna olisi ihme, jos kansainvälistä yleisöä ei löydy. Aika loppuu kesken ja viimeinen kappale jää esittämättä, vaikka settiä olisi kuunnellut paljon pidempäänkin.

Sen sijaan meemi-Saimaa eli Möyhy-Veikot ei kykene kannattelemaan hupirockiaan täyttä settiä. Ilman visuaaleja bändissä ei olisi paljoakaan kiinnostavaa, ja se lienee tarkoitus. Duo räimii jumittavaa rockia ja taustakankaalle projisoidaan kotimaista yhtenäiskulttuuria Kummelista sisupastilleihin ja vanhoihin uutispätkiin. Asia kunnossa.

Hyvän meemin käyttöikä voi parhaimmillaan lie olla ikuinen, mutta Möyhy-Veikot kummelirockeineen eivät ole toistaiseksi parasta meemiään löytäneet, ja ehkä eivät haluakaan.

Viikonlopun ensimmäinen ulkomainen esiintyjä Curses ei kuulosta Duane Eddy -kitarointi poislukien lainkaan yhdysvaltalaiselta. Bändi on kuin suoraan manchesteriläisestä työväenluokan pubista repäisty.

Bändin nykyinen asemapaikka on dj-mekka Berliini ja se kuuluu. Musiikissa soi hämmentävän hauska yhdistelmä italoa, teknoa, surfia sekä manchesterilaista post punkia ja new wavea. Kuulostaa paperilla tolkuttoman sekavalta, mutta toimii käytännössä laulajan tehdashallikaiulla viimeisteltyä laulusoundia myöten.

Kun illan viimeistelee teknoa kitaralla, rummuilla ja bassolla soittava itävaltalainen Elektro Guzzi, voi Jyrockin pejantain tarjontaa pitää sangen monipuolisena ja ansiokkaana.

Ketkä rokkasivat, ketkä olivat katsomassa? – Kokosimme Jyrockin festaritunnelmat kuvasarjaan