Kolumni: Luokkaretkiä Tara-vuorella kansanmurhan kupeessa

Vuorenrinteellä tasapainoilevien mäntyjen lomasta pilkottava maisema on kuin suoraan postikortista. Näköalapaikalla nuoripari kihertää, mies on selvästikin juuri kosinut naista.

Taran kansallispuisto on yksi Serbian matkailun vetonauloja. Ulkomaisiakin turisteja on, mutta ei vielä ruuhkaksi. Lasten leirikoulupaikkana vuoristo on suosittu. Tuuheassa havumetsässä on siellä täällä opintopolkuja, joiden tauluista voi opetella luonnonpuiston eläimiä ja kasveja. Pitemmät patikointireitit on merkattu puihin ja turistikarttaan. Varoituskyltit kehottavat pysymään polulla, ettei karhu tule vastaan.

Tara on huikea elämys, mutta vuorta ympäröi synkkä historia. Pohjoispuolella virtaa vihreänä Drina, jonka toisen puolen kylät kuuluvat Srebrenican kuntaan, Bosnia-Hertsegovinan serbitasavaltaan.

Jo roomalaisajalta peräisin oleva kylpyläkaupunki tuli heinäkuussa 1995 tunnetuksi siitä, että Bosnian serbiarmeija hävitti kaupunkiin ahdetusta muslimiväestöstä 8 000 miestä ja poikaa YK:n silmien alla.

Kivenheiton päässä länteen sijaitsee Žepan pikkukaupunki, joka sekin oli YK:n suoja-alue. Heinä–elokuun vaihteessa 1995 sieltä pakeni yli 800 bosniakkia joen yli hakien turvaa Serbian puolelta. Šljivovican vankileirillä, Taran eteläpuolella, heitä nöyryytettiin ja kidutettiin. Kuukausien päästä heidät poimittiin kiintiöpakolaisina muun muassa Suomeen. Heiltä opin kieltä ja kulttuuria, ystävystyinkin.

En tule koskaan unohtamaan kokemaani vieraanvaraisuutta ja lämpöä. He tuskin koskaan voivat unohtaa kokemiaan hirveyksiä Serbiassa, kirotussa maassa.

Serbiassa harva on kuullut Šljivovican leiristä. Täällä tunnetaan omien evakkojen tarinat, jos niitäkään. Taistelu toimeentulosta vie energian, siihen ei haluta päälle miettiä vaikeita. Srebrenican kansanmurha on hankala pala, vaikka kansana serbeillä on omakohtaista kokemusta uhrina olemisesta yllin kyllin – tai ehkä juuri siksi.

On vaikea myöntää syyllisyyttä, jos traumatkin ovat käsittelemättä. Voiko olla psyykkisesti mitään raastavampaa kuin olla samaan aikaan uhri ja syyllinen, kohdata oma häpeä ja nöyryytys, ja nähdä sama pahuus itsessä?

Israelilainen kirjailija Amos Oz on todennut, että pahimpia konflikteja yksittäisten ihmisten ja myös kansojen elämässä ovat usein nimenomaan ne, jotka puhkeavat vainottujen ja sorrettujen kesken.

Entisen Jugoslavian alueella pyöritellään nyt 1990-luvun sotien lisäksi myös ensimmäisen ja toisen maailmansodan traumoja, jokainen kansa omasta näkökulmastaan. Sitten ovat vielä kommunismin uhrit, ja osmanivallan paino.

Se, mitä ei pysty itse käsittelemään, jää seuraaville sukupolville.

Ehkä tämän päivän luokkaretkeläisten tulevat lapset voivat katsella totuuden kaikkia puolia. Onhan Suomen sisällissotakin avautumassa kokonaisuudessaan vasta minun sukupolvelleni.

Kun laskeudumme vuorelta, tuovat tummat pilvet kontrastia maisemaan. Minareettien vaimea rukouskutsu kantautuu Bosnian puoleisilta rinteiltä. Alhaalla tällä rannalla mökkilauttojen Serbian liput vastaavat kevyesti heilahtaen. Kaksi sateenkaarta kurottuu joen yli, juuri ja juuri ylettäen vuorelta toiselle, ehkä. Kaukana jyrisee jo.

Kirjoittaja on Serbiassa asuva vapaa toimittaja, jolla on pala sielua kummallakin puolella Drina-jokea.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .