Kansainvälistä nationalismia

Vaikka norjalaisterroristi Anders Behring Breivik halusi hirmuteoillaan alleviivata muun muassa kristillistä nationalismia, hän on osoittautunut kansainvälisesti mitä monipuolisimmin verkottuneeksi internationalistiksi. Nationalismin aate oli niin pyhä, että sitä piti vaalia yli kansallisten rajojen.

Joukkomurhaajan ajattelusta tuttu käsitteellinen sekavuus leimaa nykyisin koko nationalismin käsitettä. Brittihistorioitsija Eric Hobsbawn katsoo, että nationalismin merkitys on häviämässä suurempien taloudellis-poliittisten yksikköjen tieltä. Yhdentyvässä Euroopassa olennaista on taloudellinen integraatio, joka tuottaa uudenlaista, Euroopan liberaaleihin arvoihin ja globaalitalouden vaatimuksiin sopivaa "makro-nationalismia".

Teollistuneessa "ensimmäisessä maailmassa" on toki yhä nationalistis-separatistisia pyrkimyksiä, esimerkiksi Skotlannissa, Belgiassa, Pohjois-Italiassa ja Kanadan Quebecissä, mutta enää "vanha" nationalismi ei ole sellainen historiallinen voima kuin 1800-luvulla.

Myös kehitysmaiden "kolmannessa maailmassa" dekolonisaatioon liitetyt keinotekoisen nationalismin korostukset paljastuvat ontoiksi varsinkin Afrikassa, kuten jakautuneen Sudanin, sisällissotien Kongon, romahtaneen Somalian tai toisistaan eroon taistelleiden Etiopian ja Eritrean esimerkit osoittavat.

VAIKKA TUO integraatiokehityksen suuri linja on pelkistäen totta, se ei päde koko Euroopassa. Nationalismi ei ole kadonnut vaan muuttanut muotoaan. 1900-luvun lopussa koettiin ennennäkemätön uusien kansallisvaltioiden vyöry.

Tuon vyöryn keskeisiä palasia olivat Neuvostoliiton ja Jugoslavian sirpaleet sosialistisessa eli "toisessa maailmassa". Niiden kohtaamia ongelmia Hobsbawn kuvaa "vuosien 1918-1921 keskeneräisiksi asioiksi". Ratkaisut olivat verisiä, ja niissä tarvittiin uudenlaista nationalismia.

Tutkija Arto Luukkanen puhuu ylhäältä synnytetylle nationalismille luoduista valtioista, jotka määrittelivät keinotekoisesti etnisyytensä, löysivät sille historiallisen menneisyyden ja totalisoivat kokonaisuuden muun muassa yhteisen kielen avulla kansakunnaksi. Tämä kehitys toteutui paitsi entisissä neuvostotasavalloissa myös Jugoslaviassa, jonka "kansojen solidaarisuuden" autoritäärinen nationalismi tuhosi verisesti parissa vuodessa.

Venäjällä Vladimir Putin nosti koko maan hajoamisen vaaran poliittiseksi ohjelmakseen, vastapainoksi sille nöyryytyksen tunteelle, jota Venäjällä oli koko Boris Jeltisinin kauden ajan kärsitty kylmän sodan päättymisestä. Mutta nyt rasismi ja muukalaisviha ovat saaneet jo piirteitä, joita keskusvallankin on vaikea hallita.

Kiina on hieman erilainen tapaus, mutta sielläkin hajaannusta pelkäävä maan johto on onnistuneesti valjastanut nationalismin politiikkansa työkaluksi.

VIIME AIKOINA merkittävästi voimistuneet islamilaisen maailman fundamentalistiset liikkeet edustavat nekin omanlaistaan "makronationalismia". Separatismi ja valtiorajojen lisääminen eivät liikkeitä kiinnosta. Siinä riittää mieliharmia monenlaisille äärimmäisiin ajatuksiin ja tekoihin vihkiytyneille nationalisteille.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.