Nuo kultaiset Keuruun hidastustöyssyt

Vuosi muualla asumista avartaa kummasti katsetta. Muualla asumisella tarkoitan nyt Keski-Suomen maakuntarajojen ulkopuolella pitempiaikaista olemista, tarkemmin Kehä III:n sisäpuolella köllimistä.

Männikkömetsiä ja rantojen raitoja on ollut monasti ikävä Espoon järvettömiä lenkkipolkuja talsiessa. Merenrannoilta kävin tosin hakemassa sitä veden liplatusfiilistä, mutta en hiivatissa mennyt uimaan saastaiseen Itämereen.

Metsään hakeuduin koirieni kanssa kotikerrostaloni lähistölle, josta muuten löytyy partiolaisten retkeilypaikkakin. Suljin silmät, nostin nenän kohti kuusenlatvoja ja yritin aistia ympärilläni olevaa luontoa. Kuulin Turunväylän kohisevan liikenteen, haistoin pakokaasun ja tarvittaessa jopa näin ohitse vilistävän automassan mättäällä istuessani. Se siitä luonnonrauhasta ja lintujen viserryksestä. Silti paljasjalkaisen helsinkiläisen mielestä asun jo ihan landella...

Keski-Suomen asioista yritin pysyä selvillä, joskin muut touhut verottivat 24/7 surffailuja netissä. Huomasin kuitenkin sen, että keskisuomalaisilla on asiat yleisesti ottaen hyvin (tätä tunnetta taitaa pönkittää se, että poden valtavaa koti-ikävää).

Keskisuomalaisena olemisessa on monta etua Kehä III:n sisäpuolella olevaan kaduntallaajaan verrattuna. Jos mielit muuttaa esimerkiksi Espoossa omakotitaloon lähelle sivistystä ja suht' järkevän matkan päähän työpaikastasi, saat pulittaa 500 neliön suuruisesta tontista keskellä tiukkaan puristettua asuinaluetta kepeästi 250 000 euroa. Sillä rahalla saisi Keski-Suomesta jo aikamoisen talon, mahdollisesti järvenrantatontin kera.

Jos tonteilla on ahdasta, niin on sitä myös päiväkodeissa. "Meillä" Etelä-Suomessa kadut ja pientareet pursuilevat lapsia. Kiljuntaa ja kirmailua kuuluu joka suunnasta. Tämä tietää painetta päiväkodeille ja kouluille.

Puskaradio viestittikin minulle lasten jonottavan päivähoitopaikkoja monessa kodissa. Erään lapsen edellä oli peräti sata jonottajaa. Osa lapsista sijoitettiin koulujen liikuntasaleihin rakennettuihin väistötiloihin. Tiedän, ettei tilanne ole aina ruusuinen Keski-Suomessakaan, mutta tuplasti helpompaa täällä on kuitenkin saada mieluinen hoitopaikka.

Kolmas asia mihin kiinnitin huomioni olivat ne hemmetin hidastustöyssyt. Etenkin Keuruulla on käyty kiivaita keskusteluja siitä, ovatko nuo keskustan raittia somistavat kumpareet tuhoksi autolle vai turvaksi kulkijalle. Moni pitää niitä liian kovina ja korkeina. "Rikkovat pentele auton", oli erään kuskin kommentti. Toinen huomautti liian suuresta tilannenopeudesta möykylle saavuttaessa. Kolmas harmitteli ajomatkan aikana takapenkille nukahtaneen Pikku-Pertin heräävän moiseen kumparerataan.

Nauroin. Nauran sisälläni edelleenkin, kun noista möykyistä pulistaan. Ovathan ne tarvittaessa ärsyttäviä, myönnän sen. Mutta siinä ne nyt ovat ja sillä sipuli. Nopeudet teillä ovat kasvaneet ja niitä möykkyjä tarvitaan, ellei haluta lisää surullisenkuuluisia kuolemankolareita keskusta-alueella.

Keuruun töyssyjä vihaavat voivat mielestäni huoletta hurauttaa Saarijärvelle. Siellä ne möykyt vasta teräviä ovatkin. Mutta Saarijärvenkään hidastustöyssyt eivät vedä vertoja Espoon Olarista löytyville hidastustöyssyille. Siellä eivät Selänteet ja kumppanit paljon maata nuolevilla Ferrareillaan ajele. Meidän perhemalli Nissanikin ottaa vatsakontaktin kivetettyyn pintaan herkästi yli 10 kilometrin tuntivauhdissa.

Olari-vierailujen jälkeen Keuruun möykyt tuntuvat mukavan kotoisilta ja pehmeiltä.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen Keuruun aluetoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.