Ota huikka, suomirokkari - s uomalaista iskelmää ja rokkia on tehty viinan voimalla. Se näkyy elokuvissa .

Ota Leskinen huikka”, sanoo kaveri toiselle. Pitkätukka vastaa: ”Minä en juo.”

Melkein teki mieli jo hörähtää Juice-elokuvan alussa, mutta oikeastaan tuo on aika traagista, koska kaikki tietävät Juice Leskisen risaisen elämän ja kostean kohtalon.

Elokuvan loppukuva näyttää suomalaista metsämaisemaa keikkabussin ikkunan läpi. Joku kysyy Juicelta: ”Otatko kaljan?”. Mies pudistaa päätään, on hetken hiljaa ja toteaa: ”Anna viiniä.”

Maksa oli poksahtanut jo sitä ennen. Tätä on suomalainen musiikkielämä ollut, läträämistä ja kännäämistä, ei mitään lotuamista vaan kunnon tinuamista. Viimeisestä verbi-parista kiitokset Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen Dokulamppu-sketsille, jossa oli vieraana suuri kirjailija Paavo Saavikko.

Siitä ja sen riittävyydestä ne elokuvatkin kertovat. Timo Koivusalon Olavi Virta (2018) näytti keski-ikäisenä isona lapsena vanhemman naisen alivuokralaisena eläneen raakin, alkoholistin, joka joskus oli ollut suomalainen supertähti ja kultakurkku. Nousukiito oli musiikin tuomaa ja syöksy alaspäin viinaan viemää.

Dokumentitkin kertovat samaa. Eput-elokuvassa (2016) tamperelaiseksi instituutioksi ja monialayritykseksi kasvaneen Eppu Normaalin lento meinaa katketa suuren suosion jälkeisiin känneihin ja yleiseen toivottomuuteen.

Markku Pölösen Badding (2000) kertoi Rauli Badding Somerjoen kostean tarinan. Koivusalo on ohjannut useitakin suomalaisen kevyen musiikin tähtitarinoita, joissa molli irtoaa ikävänkarkotuksen seurauksena. Kulkuri ja joutsen (1999) kuvasi sodanjälkeisen kupletti- ja iskelmäviihteen klassikoiden Tapio Rautavaaran ja Reino Helismaan elämää. Rentun ruusussa (2001) aiheen oli protesti-kummajaisesta reteeksi kansantaiteilijaksi kasvanut Irwin Goodman, jonka tippa todellakin tappoi.

Elokuvatietäjä Peter von Bagh teki paljon dokumentteja suomalaisen viihde- ja iskelmämusiikin suurista nimistä. Olavi Virta, Reino Helismaa, Unto Mononen, Tapio Rautavaara, Badding, Erkki Junkkarinen, Tuomari Nurmio, Esa Pakarinen, Matti Jurva, Dave Lindholm ja Vili Vesterinen saivat henkilökuvansa. Joukosta ei tahdo löytyä tarinaa, jossa ei pullo pulputtaisi ja kuningas alkoholi tarjoaisi kirojaan.

Viina on suomalaisen kansantaudin tekijä ja viihdetaiteen joka lajin vastaava tuottaja. Viinatarinoita löytyy myös kirjallisuudesta, politiikasta, talouselämästä tai elokuvasta taustalta. ”Sä kuulut päivään jokaiseen”, sanoitti Junnu Vainio ja Eino Grön lauloi. Pitkään on tiedetty, että viinastahan se kertoo, vaikka tulkinta on myös todettu perättömäksi. Ota tästä nyt sitten selvää.

Juomarien valtakunta -kirja kertoi suomalaisen kännin historian vuosilta 1500–1850. Professori Kustaa H. J. Vilkuna totesi alkoholinkäytön olleen keskeinen osa suomalaisten sosiaalista elämää jo keskiajalla. Kaikkialla juotiin: kodeissa, kylässä, markkinoilla, kievareissa, häissä, hautajaisissa ja jopa käräjillä ja kirkoissa.

Ovat suomalaiset sitten tosiasiassa juoppoja tai eivät, alkoholi on hyvin keskeinen osa suomalaista kulttuuria ja itseymmärrystä. Viinavisioista ei pääse eroon vaikka haluaisi.

Se tulee vastaan Aleksis Kiven Nummisuutareissa. Akseli Gallen-Kallelan Symposion-maalaus on vuodelta 1894, ja siinä maalarin ohella Sibelius, Merikanto ja Kajanus pohtivat elämän ja taiteen mysteerioita – hyvin liikuttuneen spiritistisessä tilassa.

Tuntemattoman sotilaan rakastetuimpiin kohtauksiin kuuluu juopottelujakso. Se muistetaan niin kirjasta kuin kolmesta elokuvasta. Suomen elokuvahistorian parhaaksi elokuvaksi valittu Kahdeksan surmanluotia (1972) on viinatarina pienviljelijän ja hänen perheensä tragediana. Viina on suomikulttuurin voiteluaine hyvässä ja pahassa.

Viina on musiikintekijöiden maailmassa matkantekoa vauhdittava ja tylsyyttä poistava aine. Se antaa rohkeutta nousta yleisön eteen ja auttaa kestämään yöt ja majapaikat. Se pitää lämpimänä viimassa, jurot ja ujot sosiaalisina ja porukan liikkeessä. Siinä on porvarillisesta säntillisyydestä karkaamisen ja kapinan soundi.

Sitten tulee käänne. Viina hajottaa bändit, rikkoo säveltäjäkumppanuudet, tuhoaa elimistöt ja vie luomisvireen. Lopulta se vie koko ihmisen. Tai laumoittain heitä.

Ei ihme, että niin monet elokuvat kertovat juopoista suomalaisista muusikoista. He kun ovat aivan kuten muutkin suomalaiset, mutta kulkevat paikasta toiseen kuin lainsuojattomat.

Juice ja ne muutkin elokuvat tekevät selväksi sen, että viina rampauttaa, tuhoaa ja tappaa. Tämäkin on niin tyypillistä: tähdet nostetaan yläpuolelle, mutta heidän halutaan nähdä myös mäjähtävän maahan ja maan alle.

Suomalaisen rockin ja iskelmän juomalaulujen tekijöistä useimmista on ainakin dokumentteja, mutta sepitteellisemmät elämäkertaversiot juomanlaskuineen voisi tehdä ainakin heistä: Hector, Pekka Myllykoski yhtyeestä Freud, Marx, Engles & Jung, Topi Sorsakoski, Tuomari Nurmio, Eino Grön, Juha Vainio, Erkki Liikanen, Vesa-Matti Loiri, Woude-yhtyeen Ari Voutilainen ja Dave Lindholm.

Voutilaisen biisi Tänään on kuin eilen saa sanoittaa ilmiötä jatkossakin: ”Tänään on kuin eilen, taas kännissä heräsin/ ei muistoja eilisestä, kaikki rahat vain tuhlasin.”

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .