Elämää aivovamman kanssa

Jyväskyläläissyntyinen Outi Leinonen kertoo omin sanoin elämästään kohtalokkaan auto-onnettomuuden jälkeen.

Leinonen nukahti vuosia sitten autonrattiin ja törmäsi rekkaan. Nainen sai onnettomuudesta aivovamman, joka kulkee naisen matkassa kaikkialle.

Tulevana sunnuntaina Leinonen vierailee Ylen Aamusydämellä -ohjelmassa yhdessä entisen freestylehiihtäjä Pekka Hyysalon kanssa. Hyysalo sai niinikään aivovamman ja joutui luopumaan unelmastaan, mutta haastaa itseään nyt uudella tavalla.

Keskisuomalaisen toimittaja Shahin Doagu ja kuvaaja Marko Kauko kävivät tekemässä jutun jyväskyläläissyntyisestä Outi Leinosesta, joka joutui kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteen.

Leinonen kuitenkin suostui kertomaan omin sanoin elämästään onnettomuuden jälkeen. Koskettava tarina kokonaisuudessaan Leinosen kirjoittamana:

Outi ei enää pelkää, pelkäätkö sinä?

Elämä ennen kolaria? Hieman vaikea muistaa niin kauas taaksepäin, mutta ensimmäisenä tulee mieleen, että pelasin jääkiekkoa. Olin 18-vuotias ja pelannut kiekkoa aina 5-vuotiaasta asti. Kävin Voionmaan urheilulukiota, jossa lajinani oli jääkiekko. Olin myös nuorten maajoukkueen mukana.

Yksinkertaisesti kaikki oli jääkiekkoa. Äitin ja iskän ansiosta olin saanut harrastaa kaikkea mahdollista, mutta joukkuepeli koukutti eniten. Harjoittelin todella määrätietoisesti, kun taas muut pelasivat ennemminkin hauskanpidon ja kaverien takia.

Kolarin jälkeen pari ensimmäistä vuotta olivat rankkoja. Meni lähes kaksi vuotta, kunnes huomasin ettei kaikki ollut niin kuin ennen. En muista niiltä ajoilta juurikaan mitään. Se ei ollut hauskaa.

Äitini kertoi olleensa todella helpottunut silloin, kun tulin toisen kerran kuntoutuksesta. Olin maannut sohvalla ja pyysin häntä tekemään minulle jotain. Sanoin, että en katos itse pysty kun olen vammanen. Äiti oli tokaissut siihen, että kyllä sun jalat toimii yhä.

- Vihjaatko, että miun pitäisi juoksennella ympäriinsä kuin päätön kana, totesin äidilleni.

Tämä oli ensimmäisiä vitsejä kolarin jälkeen ja siihen meni kaiken kaikkiaan se kaksi vuotta.

Kolarin jälkeen kävin lukion loppuun, mutta en koskaan kirjoittanut ylioppilaaksi. En voinut, sillä minulla ei ollut tietoakaan siitä mitä olin aikaisempina vuosina oppinut. En edes muistanut mitään uusia oppimiani asioita.

Kouluunmenosta muistan sen, kun toinen silmäni oli vielä kiinni. Se ei toiminut. Yritin lukea koulukirjoja, mutta eihän siitä tullut mitään. Ajatus kuitenkin luisti, kuten ennenkin ja kirjoittaminen sujui melko hyvin. Lukeminen oli kuitenkin 7-vuotiaan tasoa. Olin saanut tavattua lopulta sanan, mutta en enää muistanutkaan edellistä sanaa – saati lausetta.

Artesaaniopinnot aloitin lukion jälkeen, mutta jouduin jättämään ne kesken. Oli liian rankkaa. Jäin myös pois jääkiekosta, joka oli kova pala. Pitkään aikaan en edes tykännyt pelata, mutta en voinut jättää sitä kaveriporukkaa tai elämäntapaa. Koin asian niin, että ensin minulla oli kaksikymmentä kaveria, joita näin päivittäin. Meillä oli yhteiset tavoitteet. Yhtäkkiä olinkin yksin ilman tavoitteita. Nykyään välttelenkin tilanteita, joissa on useita henkilöitä, se vaatii niin paljon paukkuja pysyä mukana keskustelussa. Rakastankin nykyään yksinoloa.

Viisi vuotta jouduin juoksemaan lääkäreissä, jotta vakuutusyhtiö suostui uskomaan, että jotain on ihan oikeasti vialla. On oikeasti mahdotonta selittää, että mitä on olla aivovammainen. Perusjuttu on se, että kukaan ei näe sitä. Kuntoutuksessa pidemmän aikaan vammautuneena olleet valittivatkin, että he olisivat mielummin pyörätuolissa. Minä pidin heitä tyhminä. Mutta en minä silloin tajunnut mistä he puhuivat. Ihmiset näkevät sinut samana kuin ennen, vaikka oikeasti olet täysin eri ihminen. Aivosi ovat muuttuneet. Kukaan ei tunnu tajuavan sitä, että jos sanot olevasi väsynyt tai sitä miksi olet eläkkeellä. Kaikki on väsyneitä, mutta se ei ole sama asia.

Useat ihmiset luulevat minulla olevan unelmaelämä. Rahaa riittää ja uutta etelänmatkaa pukkaa. Mikään ei ole pakollista ja mistään ei ole vastuuta. Kaikki on helppoa minulle, mutta he eivät ymmärrä että kaikkeen on syy. Minut on todettu pysyvästi työkyvyttömäksi. Vakuutusyhtiö maksaa minulle kuukausipalkkaa, joka on laskettu vanhan koulumenestykseni, siskojeni ja vanhempieni koulutuksen perusteella. Nykyään korvauksia saa yksinkertaisimmilla perusteilla. Vuoden 2005 jälkeen loukkaantuneiden korvaus tuleekin suoraan siitä keskiarvosta, mitä heidän ikäiset ansaitsevat.

En sano, että asiani olisivat huonosti. Elämäni on todella ihanaa. Toisinaan uskon olevani maaiman onnellisin ihminen, kunhan muistan nukkua. Onnellisuuden löytämiseen on kuljettu kivinen tie. Hauskaa on se, että loppupeleistä onnellisuus on meillä itsellämme mutta pitää mennä kauas, jotta sen näkee. Kuten kaikki vuoristopolut, tämäkin on ollut täynnä elämyksiä. Elämyksiä itsensä ja elämän ymmärtämisestä. En tiedä olisinko päässyt tähän asti koskaan ilman onnettomuutta. Haluamme kaikki tunteen kuulua johonkin, tuntea olevamme tärkeitä. Useimmiten ihmiset tuntevat itsensä tärkeäksi työelämän tai perhe-elämän kautta. Kun olen yksin matkalla ja teen asioita ainoastaan itseni vuoksi, on toisinaan kynnys löytää merkitys itselleen.
Opettelen uusia asioita jatkuvasti. Kolarin jälkeen parasta oli löytää uudet lajit. Pystyn yhä urheilemaan, mutta en pysty lupaamaan, että huomenna kello 19 olen iskussa. Sillä saatan olla nukkumassa. Yleensä harjoittelen aamulla, koska silloin olen hereillä. Pääasiassa aikani menee nykyään BMX racingiä harjoitellessa. Olen ainut suomalainen koskaan osallistunut BMX-racing MM-kisoihin.

Aloin myös soittaa saksofonia. Kaverini ihastelivatkin, että kuinka voin näin "vanhana" aloittaa jotain uutta. En pysty lukemaan nuotteja. En kuollaksenikaan muista, että mitä ne pallurat tarkoittavat. Kirjoitan nuotit numeroiksi ja väreiksi niin tiedän, että mikä sävel on kyseessä ja kuinka pitkä nuotti on. Pääpointtini on se, että teen asioita.

Olen matkustanut junalla yksin Venäjän halki. Olen päättänyt osallistua BMX:n MM-kisoihin, joten aloin treenaata. Jos autoni iskari hajoaa, niin otan renkaan irti ja selvitän miten iskarin saa vaihdettua. Jos en olisi vammautunut tekisin varmasti jotain muuta. Sillä ei ole väliä mitä teen, kunhan teen. Välillä ihan pelottaa mitä ideoita saan, koska tiedän että pystyn toteuttamaan ne jos haluan, mutta tiedän myös että se työ on itse tehtävä.

Toisinaan tutut sanoo että minun ideoista puuttuu kohtuullisuuden rajat. Tähän asti kaikki on toteutettu, joten eivät ne ihan kohtuuttomia ole olleet. Minua turhauttaakin nähdä ihmisiä, jotka voivottelevat asioiden perään, joita haluaisivat. Olen sitä mieltä, että joko ne asiat haluaa ja laittaa sen eteen tikun ristiin - tai sitten katse pitää suunnata toisaalle. Unelmoida pitää, jotta tietää mitä haluaa. Haikailuun ei pidä ryhtyä.

Suomalaisena tämä teksti haisee jo itsekehulta, kun taas USA:ssa tämä on vähintä mitä kukaan voi itsestään sanoa. Myönnän, että olen tyytyväinen siihen mitä olen. En ole täydellinen, mutta uskon itseeni – niinkuin kaikkien pitäisi. Kunpa saisin ihmiset ymmärtämään, että mitä he pystyvät tekemään, jos vain haluavat. Minulle tuleekin aina polte rintaan, kun yritän saada ihmiset uskomaan itseensä, tekemään jotain mitä haluavat. Usein se polte kuitenkin tukahtuu, kun he löytävät tekosyyn olla tekemättä.

Miksi ihmisille pitää olla monta syytä tehdä jotain mitä he haluavat, mutta yksi tekosyy riittää siihen, ettei tee mitään. Eivätkö ihmiset usko itseensä vai eivätkö he jaksa? Mitä he pelkäävät?

Kesäyö muutti nuoren naisen elämän – kuolema kävi lähellä

Tuhansia aivovammoja sattuu vuosittain