1500 ristiä

Kesä 1944 oli musta. Alle sadan kesäisen päivän aikana kaatui lähes 1?500 keskisuomalaista isää, poikaa ja veljeä.

Kevät 1944 oli Suomen kannalta vaikeiden ratkaisujen aikaa: Takana oli jo kolme vuotta sotaa ja edessä uhkasi umpikuja. Voitokas Saksa oli jäämässä maailmansodassa alakynteen.

Suomi tahtoi tehdä erillisrauhan maailmansodan yhä riehuessa, mutta Neuvostoliiton ehdot olivat ankarat. Suomi ei taipunut ankariin rauhanehtoihin – ei vaikka Helsinkiä pommitettiin niin, että 140 siviiliä kuoli ja 356 loukkaantui.

Samalla maa ajautui puun ja kuoren väliin. Saksa epäili Suomea petturuudesta ja Suomelle tärkeät vilja- ja asetoimitukset muuttuivat epäsäännöllisiksi. Samaan aikaan Yhdysvallat uhkasi diplomaattisuhteiden katkaisemisella.

Neuvostoliitto yllätti suomalaiset aloittamalla suurhyökkäyksen Kannaksella 9. kesäkuuta. Siitä alkoi selviytymistaistelu, joka vaati veronsa. Neuvostoliiton tavoitteena oli ollut pakottaa Suomi antautumaan ehdoitta.

Veteraanit kuvaavat seuraavien kuukausien tapahtumia helvetiksi. Suurhyökkäys onnistui läpäisemään suomalaisten puolustuksen ja taistelun tulimeren keskellä sotilaat kokivat todellisia kauhunhetkiä pelätessään, etteivät voimat riitä ylivoimaisen vihollisen pysäyttämiseen.

25. kesäkuuta alkaneesta Talin–Ihantalan taistelusta tuli yksi sodan ratkaisevimmista. Taistelun alkuvaiheissa venäläiset saivat työnnettyä suomalaisten rintamaa sisämaahan päin noin kymmenen kilometriä pitkältä ja leveältä alueelta, mutta heinäkuun alussa alkaneissa Ihantalan taisteluissa Suomi saavutti äärimmäisen arvokkaan torjuntavoiton.

Suomen rintama piti, mutta Pohjoismaiden historian suurimmassa taistelussa kaatui 1?101 suomalaista. Lisäksi 6?264 haavoittui ja 1?096 katosi. Venäläisiä kaatui tai haavoittui noin 25?000. Samalla taisteluja käytiin myös muualla.

Sodan kauhut koskettivat rajusti myös siviiliväestöä. Monet karjalaiset joutuivat evakkomatkalle jo toistamiseen – tällä kertaa kodeille jätettiin hyvästit lopullisesti.

Kesäkuun 20. päivänä Suomi menetti Viipurin. Samana päivänä Elisenvaaran aseman pommituksissa kuoli yli 150 ihmistä. 14-vuotias Eero Laukkanen seurasi tuhoa läheltä.

Kotirintamalle saapuvien suruviestien virta oli vuolas. Viestejä seurasivat koruttomat arkut. Sankarihautausmaiden jo entuudestaan pitkät ristirivit tuntuivat jatkuvan loputtomiin.

Kauhujen kesä loppui vasta, kun aseet vaikenivat 5.9. Alle sadan kesäisen päivän aikana kaatui lähes 1?500 keskisuomalaista. Poikia, isiä, veljiä.

Elokuu oli monissa kunnissa sankarihautajaisten aikaa. Viitasaarella sankarihautajaisia oli vietetty taajaan, jo vuonna 1942 (kuvassa) ristien rivit olivat pitkät. Kesällä 1944 sankarihautausmaalle pystytettiin vielä 85 ristiä lisää.

Yhden valkoisen ristin alle haudattiin seitsemänvuotiaan Samuli Paanasen isän tyhjä arkku.

Syksy toi kuitenkin myös rauhan. Suomen ja Neuvostoliiton välinen aselepo toteutui 5. syyskuuta. Kerttu Kärkkäinen (ent. Parttimaa) odotti yhä ihmettä:  että kadonneeksi ilmoitettu isä palaisi sittenkin kotiin.

Elämä jatkui, mutta mikään ei ollut ennallaan.

 

”Maanpäällisessä helvetissä”

Elisenvaaran aurinkoisesta päivästä tuli verilöyly 20. kesäkuuta 1944.  Selviytyneet lauloivat kiitosvirren Jyväskylän Lounaispuistossa.

HANKASALMI

Pauliina Salminen

Kesäkuun 20. vuonna 1944. Elisenvaaralaisella Eero Laukkasella oli tärkeä päivä. Rautateillä juoksupoikana työskentelevä 14-vuotias oli määrätty ensimmäisen kerran vaihdemiehen apulaiseksi. Ennen hän oli työskennellyt pääasiassa asemarakennuksessa, nyt rautatieläisten lakki päässä astelevan Eeron tehtävänä oli kääntää veturitallille vievää vaihdetta.

Oli kirkas, aurinkoinen tiistai ja asemapihalla vilskettä. Asemalla oli räisäläläisten evakkojuna, sotilasjuna ja paljon ihmisiä. Osa evakoista matkasi härkävaunuissa. Sitten kesäpäivä muuttui hetkessä pölyiseksi ja mustaksi.

Laukkanen oli juuri tarttumassa eväisiinsä, kun raiteelle tuli sairasjuna. Hän oli jo vaihteen luona, mutta kuuli jylinän ja katsoi taivaalle ­– sieltä saapui yhdeksän venäläistä pommikonetta.

Laukkanen huitoi ja huusi veturimiehille varoitusta, mutta nämä eivät kuulleet koneen ääntä junan meteliltä.

– Älä poika huiski, vaan kääntele niitä rautoja, miehet vastasivat minulle, nyt 84-vuotias hankasalmella asuva Laukkanen kertoo.

Nuori poika näki, kuinka pommiluukut aukesivat ja pommit irtosivat. Ne pitivät kovaa ääntä.

–?Se ääni oli sellainen, ettei sitä voi kuvailla.

Laukkanen heittäytyi vatsalleen raiteiden väliin, Sitten pommit iskeytyivät ratapihalle, ihmisjoukkoon. Kello oli tuolloin 12.32.

Nuori poika kuuli, kuinka lentävät sirpaleet kolisivat kiskoihin ja hiekka lensi. Paineaalto löi korvat lukkoon.

– Osa ihmisistä pyrki suojaan tavaratoimiston takana olevaan metsikköön.

Kuusi minuuttia myöhemmin tuli toinen pommitusaalto ja taas kuuden minuutin päästä vielä kolmas, kaikkein pahin.

– Olin noin 60 metrin päässä lähimmistä osumista. Viimeisen aallon aikaan tulivat hävittäjät, joista ammuttiin pakenevia ihmisiä tykeillä ja konekivääreillä.

Kun Laukkanen nosti katseensa, oli maailma muuttunut. Vaunut olivat ratapihalla miten sattuu ja tuhot olivat valtavia. Näky oli kuin ”maanpäällisessä helvetissä”.

–?Lentäjien täytyi nähdä, että kohteena ovat siviilit. Siellä oli lapsia, naisia ja vanhuksia.

Laukkasen työpäivä loppui kaaokseen, josta oli jatkossakin vain vaiettava.

–Kuuluin sotilaspoikiin ja siellä meille teroitettiin, ettei Elisenvaaran tapahtumista saa puhua, ettei tieto aiheuta rintamalla levottomuutta.

Pommituksen keskelle joutuneiden ihmisten kohtalot ovat äärimmäisiä. Junasta ei päässyt tuhoa pakoon. Viisivuotias tyttö katsoi vierestä, kuinka sirpale repi hänen raskaana olevan äitinsä vatsan ja elävä lapsi lensi ulos. Vastasyntynyt ja äiti kuolivat, mutta viisivuotias selvisi. Hän tapasi isänsä vielä kerran, mutta sitten isäkin kaatui rintamalla.

Erään pienen tytön isä kaatui aiemmin sodan aikana, Elisenvaarassa häneltä kuoli kaksi sisarusta ja äiti.

Toinen tyttö, 9-vuotias, menetti samana päivänä seitsemän perheenjäsentä, koko ydinperheensä. Vain yksi serkku jäi henkiin. 15 minuutissa kuoli yli 150 ihmistä. Suurta osaa heistä ei kyetty koskaan tunnistamaan.

Pommituksesta selvinneet etsivät omaisiaan perustetuilta sidontapaikoilta tai navetasta, jonne apuvoimaksi tuodut teini-ikäiset pojat ruumiit ja niiden osat kokosivat.

Muiden oli jatkettava elämää – ja evakkomatkaa.

Pommitusten runtelema juna saapui Jyväskylän asemalle keskiviikkona 21. kesäkuuta. Jyväskylän Lounaispuistossa toimi suojeluskunnan ja lottien järjestämä huoltopaikka kuukausien ajan. Siitä vastanneen toimikunnan puheenjohtajana ollut Johannes Hämäläinen arvioi sittemmin, että Jyväskylässä huollettiin noin 60 000 siirtolaista. Jyväskylässä kenttäoikeudessa työskentelevä Hämäläinen sai ilmoituksen aina, kun siirtolaisia saapui, niin myös räisäläläisten saapuessa. Evakkojuna pysähtyi kaupunkiin hetkeksi jatkaakseen sitten matkaansa Seinäjoelle.

Hämäläinen kuvasi päivän tapahtumia Räisäläläinen-lehdessä vuonna 1984:

”Asemalta kulki hiljainen ja järkyttynyt ihmisjono puistoon, huoltopaikkaamme. Kenellä oli verta vuotavia ruhjevammoja missäkin, ja mukana olleet lapset eivät jaksaneet edes itkeä. Tulijat kertoivat kokemastaan ja näkemästään. Näky oli järkyttävä. Mutta lotat pesivät, pukivat, jakoivat ruokaa ja juomaa.”

Hämäläinen kertoo, että tämän jälkeen pellavaiseen pukuun puettu vanha mies löi kepillään lattiaan ja alkoi kirkkaalla äänellä laulaa virttä Kiitos sulle Jumalani.

–?Koko ”kuolemanjunan” väki yhtyi lauluun. Me emme kyenneet yhtymään kiitoslauluun, sillä me itkimme kaikki.

Hämäläinen jäi asemalle katselemaan, kun juna jatkoi matkaansa Seinäjoelle.

Elisenvaarassa asunut nuori Eero Laukkanen tuli myöhemmin samana kesänä evakkoon Keuruulle ja jäi Keski-Suomeen.

Sittemmin hän on kohdannut monia Elisenvaaran pommituksesta selvinneitä. Vihdoinkin asioista on saanut myös puhua.

– Ne tapahtumat eivät unohdu.

Lähteet: Eero Laukkanen sekä Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin teos Vaiettu Elisenvaaran pommitus.

 

Kenttäposti tuli – isä ei koskaan

Seitsemänvuotias Samuli Paananen seisoi kesällä 1944 sankarihautajaisissa tyhjän haudan äärellä. 70 vuotta myöhemmin hän tietää enemmän.

VIITASAARI

Pauliina Salminen

Pikku Samulini!

Parhain terveisin täältä kaukaa Samun isä lähestyy poikaansa. Kuinkas sinun aikasi menee siellä kotona? Joko olet vaarin kanssa pyytänyt kaloja? Nythän ei tästä puoleen enää paljon kykene mäenlaskuun kun alkaa kevät tulla. Kuinkas muuten olet oppinut lukemaan? Koitahan opetella kun joudut syksyllä kouluun, niin silloin pitäisi osata lukea oikein.

Täällä isä vaan odottelee kesän tuloa ja lomalle pääsyä. Vaan eihän sitä vielä pian pääse, menee vielä kuukausia. Eipähän tässä muuta tällä kertaa.

 

Kuulemiin.

Samun isä

Minä laitan sinun pankkiisi muutaman rahan.

 

Seitsemänvuotias viitasaarelainen Samuli Paananen sai kenttäpostiksi leimatun kirjeen keväällä. Mutta isä ei palannut enää koskaan.

Kevällä vaarin kanssa kalastaessaan Samuli odotti isää – ja vielä juhannuksenakin. Heinänteon aikaan kaikki kuitenkin muuttui. Samuli oli Aino-äitinsä kanssa heinäpellolla, kun he saivat suruviestin: Samulin isän tiedettiin kaatuneen 7. heinäkuuta.

–?Isä oli kaatunut ja jäänyt sinne. Mitään ei tullut kotiin. Samana päivänä kaatui myös tuttu Muhosen poika Kallioniemestä. Häntäkään ei löytynyt.

Suruviestejä seurasivat koruttomat arkut.

Samuli muistaa suuret sankarihautajaiset Viitasaaren kirkonmäellä ja sen, kuinka isän hautaan laskettiin tyhjä arkku.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Samuli aloitti koulun, isättömänä. Asiasta ei juurikaan puhuttu, sota oli arkea kaikille. Ilmolahden koululaiset seurasivat ikkunasta, kuinka saksalaiset sotilaat kulkivat kuorma-autojen lavalla kohti pohjoista.

Sota-aikana kaikki oli erilaista. Pimennysohjeet koskivat myös kotirintamaa ja naiset sujauttivat lyhdyn hameensa alle aina mennessään illalla navettaan.

Isää oli ikävä, mutta onneksi jäi vaari. Vaarin kanssa laskettiin katiskat, tehtiin töitä ja toisinaan puhuttiin isästä.

Samuli asui leskeksi jääneen Aino-äitinsä kanssa isän kotitalossa Ilmolahden Mäkelässä. Perhe oli ryhtynyt rakentamaan omaa taloa jo vuonna 1939, mutta sitten tuli sota.

 –?Olin silloin kaksivuotias. Olisin halunnut lähteä isän mukana rakennustyömaalle töihin, pyysin äidiltä velliä pulloon.

Aino ja Samuli muuttivat taloon kahdestaan 1940-luvun lopulla.

Nyt Samuli Paananen on 77-vuotias ja asuu talossa, jonka rakentamisen isä aikoinaan aloitti.

Kaatumisilmoituksen lisäksi perhe ei saanut Paanasesta aikoinaan mitään muuta tietoa. Isän kuolemaa koskeva palapeli on täydentynyt vasta vuosikymmenten aikana.

Aikuisena Samuli kuuli edes jotain lisää.

–?Pankinjohtaja Arvi Kumpulainen kehotti minua kerran pankin yläkertaan ja kertoi, että hänen jalkansa jäi samaan paikkaan kuin minun isäni. Hän näytti kartoista minulle paikan. Isä kaatui Hiisjärvellä Karhumäen takana.

Isän virallinen kuolinilmoitus löytyi seurakunnan arkistosta 50 vuotta isän kuoleman jälkeen.

–?Silloin se toimitettiin meille.

Mannerheimin allekirjoittama virallinen suruviesti on nyt kehyksissä seinällä.

Samuli sai sittemmin käsiinsä myös Kansa taisteli -lehden, jossa isän sotakaverit kertovat, kuinka isä oli aavistanut kohtalonsa. Hän oli nähnyt unen, ettei hän näe Aino-vaimoaan enää koskaan.

Suurin aarre on kuitenkin isän lähettämä kirje, se viimeinen ja ainoa, joka on sattuman kaupalla löytynyt.

Aikojen saatossa kovia kokeneesta kirjeestä voi yhä lukea isän terveiset pojalleen.

 

”Toivoimme pitkään, että isä tulisi vielä kotiin”

Pauliina Salminen

80-vuotias Kerttu Kärkkäinen (ent. Parttimaa) muistaa yhä, miltä isän viimeinen sotaanlähtö tuntui. Kärkkäisen isä, 36-vuotias Erkki Parttimaa oli kotiutettu sodasta jo kertaalleen, kun hänet kutsuttiin uudelleen rintamalle kesällä 1944.

10-vuotiaalle tyttärelle isän lähtö oli kova paikka.

–?Itkin tyynyä vasten, Kärkkäinen kertoo.

Perhe jäi Viitasaaren Keitelepohjan kotimökkiin.

–?Vain muutamaa viikkoa myöhemmin tuli isoveljeni itkien kylältä ja sanoi, että siellä puhutaan, että isä on kuollut. Se oli kamala paikka.

Virallinen tieto isän kohtalosta tuli vasta huhun jälkeen: hän oli kadonnut Portinhoikassa 27. kesäkuuta 1944.

Samalla elämä muuttui entistäkin rankemmaksi. Kertun 12-vuotias veli teki talossa miehen työt, Kerttu hoiti sisaruksiaan. Perheen kuudes lapsi syntyi syksyllä, vasta isän kuoleman jälkeen.

–?Siinä elettiin päivä kerrallaan.

Perhe toivoi vuosien ajan, että isä tulisi takaisin. Jossain vaiheessa liikkui huhuja, joiden mukaan isä olisi saanut osuman.

–?Ajattelimme, että jospa isä olisi vaikka jäänyt vangiksi tai loukkaantunut vaikeasti. Toivoimme pitkään, että hän palaisi vielä. Puhuimme asiasta iltaisin, kun menimme nukkumaan, silloin oli isää kova ikävä.

Toivo sammui, kun Erkki Parttimaa julistettiin kuolleeksi ja siunattiin kentälle jääneenä Viitasaaren sankarihautaan kesäkuussa 1950.

Sen jälkeen, aina kun Kärkkäinen pääsi Keitelepohjasta Viitasaaren kirkonkylälle, hän kävi hautausmaalla isän kiven luona.

–?Se oli tyhjä kumpu, mutta kuitenkin jotakin.

Kärkkäinen täytti juuri 80 vuotta. Aika on parantanut haavoja, mutta isän ikävä ei ole kadonnut.

 

Juttu on julkaistu Keskisuomalaisen paperilehdessä 8.6.2014.

Lue kaikki Keskisuomalaisen superpitkät jutut tästä