86-vuotiaan Toivo Muhosen elämä ollut työtä, työtä, työtä ja vieläkin työtä – 11-vuotias Hugo Kinnunen kuunteli hänen elämäntarinansa, mutta ei jäänyt sanattomaksi

Toivo Muhonen, 85, tuttavallisemmin Topi, kohtaa koulutiellään Kinnulassa kulkevan 11-vuotiaan Hugo Kinnusen. Kummallakin on reppu selässä – nuorempi kantaa koulukirjoja, vanhemman reppu on täynnä muistoja elämänvarrelta.

Kohtaaminen on hauska ja välitön. Pyydän Huugoa kuuntelemaan otteita Topin elämäntarinasta. Vilkas poika ei mutise vastaan, vaikka tietää, että se saattaa sisältää "vanhojen ihmisten höpinöitä".

11-vuotiaana Topi pani repun selkään ihan kuin Hugo. Hän ei tosin lähtenyt kouluun, vaan isänsä kanssa metsäsavotalle – koulunsa hän oli jo käynyt supistetussa kansakoulussa muutamassa viikossa.

– "Kollon koulua" oon sen jäläkee käynä. On sitä tietoa jeännä peähä sitäki kautta.

Pienen savottamiehen repussa oli eväänä sianlihapaistia ja työvälineenä pikkuinen pokasaha.

– Vanahan (isä) kanssa käveltiin 11 kilometriä iltoa oamua sinne ja takas. Sen tuntoo pimmeässä missä se poloku kulukoo. Kolomosta ja nelosta tehtiin, er pinot kummallakin. Palakasta en tiiä, millonkaan minä en nähny sitä rahhoa.

Keväällä käytiin sitten parkkuulla jokivarressa.

– Kai minusta jottai apua ol. Lyhyet ol siitä hyviä, ettei jäänä korkeita kantoja.

Sota oli juuri päättynyt ja Toivo Muhosen elämänkoulu alkanut.

 

 

Suomi valmistautui sotaan vuonna 1939. Pikku-Topi ei sitä ymmärtänyt, eikä sitä, miksi Jalmari-isä sekä isän veljet Heikki ja Toivo lähtivät kotoa pois, sotaväkeen. Kun tykit jylisivät rintamalla, työtä Valkeisjärven tilalla Kinnulan Urpilan kylällä tehtiin naisten ja lasten voimin.

– Äit ja sen sisko hoitivat elukoita ja talloa. Monta riihellistä ruista ja kauraa ne pui, itelle ja elukoille.

Elämää ei suuresti helpottanut, kun kansanhuoltoherrat tulivat katsomaan, mitä rintamalle kelpaavaa tilalta löytyisi.

– Lähti Häly-tamma, rekiä ja kärryjä. Eihä sinne resuja viety, parraat kierti rekliiterissä kahtelemassa. Ei ne tieten kererry piiloon panna, hän muistelee.

Työ tuli tutuksi, kun hän auttoi äitiään navettahommissa, minkä pienillä käsillään pystyi. Äkkäilitkö väsyneenä?

– Miksei sitä joskus väsyttäny, mutta eipähä sitä siihe aikaa äkkäilty.

Talvisota päättyi ja isä tuli rintamalta ehjänä kotiin. Mielessä kuitenkin kyti taisteluiden tuoma ahdistus.

– Heikki koatu ja Toivo hoavottu. Sillä ol männä kuula seärestä. Se pit semmosta esitystä meille, että laitto tupakkiholokin siihe reikään, työnti läpi ja toiselta puolelta pois.

Välirauhan aikana perhe oli muuttanut omaan kotiin, äitinsä vanhalle kotitilalle, Välitaloon, samalla kylällä. Se oli huonokuntoinen pieni pirtti, joka oli ollut vuosia autiona, käytetty heinävarastona.

– Ei se ollu heäppönen. Kun myö tultiin sinne, nii melekein kattila sai olla peässä, että pysy kuivana. Pärekatto vuoti, ei sitä ollu korjattu. Muuten tupa ol lämmin, mutta pakkastalavina ves jeäty kammarin nurkassa. Kirveellä pit lohkasta vettä korvikkeen keittoon. Se ol sikuria sillon. Joitaki noapurin naisia käv ja ne keittivät Rasilian pööniä, se ol kunnon kahvia. Pikkupannulla, ettei mäne paljon, Topi muistelee.

– Ei se heäppöne tupa ollu missä myö oltii. Ritsit tehtiin kammariin, kaks varvia päällekätä, nukuttii ihan ku mehtäkämpillä.

Pieni koppi seisoi pihalla, siinä oli pari lehmän kantturaa. Lapsia oli viisi ja lisää tuli tasaiseen tahtiin.

Välitalossa Topi asuu nykyisinkin, Erkki-veljensä kanssa. Lypsylehmiä on navetassa 16 ja mullikoita vielä joitakin. Navetta on 1970-lukulaista tyyliä ja tekniikkaa, työläs, ei mikään EU-navetta. Heinärehu nostetaan talikolla kottikärryyn ja viedään lehmille navettaan.

Erkki hoitaa lehmät ja Seppo-veli käy auttamassa konehommissa Antti-veljen kuoltua runsas vuosi sitten.

– Oamusella minä keittelen kahvit ja navetassa käyn vein lämmityksessä. Tien tulet karjakeittiössä paan alle. Parraillaan mullikoita ol neljässä navetassa, nyt on pikku hilijoo vähennetty. Ajan kysymys tieten on, milloin se loppuu. Minun puolesta sais jo loppuva jo. Erkki kehu, että hän sitte sannoo, millon se auto tulloo. Siitä vaa, minä sanon.

Tuvan lämmöstä huolehtii maalämpö. Sitä ennen talo lämpeni puilla ja klapitouhu oli työläs.

– Paras vehe on tuo moalämpö, mitä on hankittu, Topi kehuu.

Sodan jälkeen perhe kasvoi. Kesällä tehtiin maatilan töitä. Lapset kulkivat sydänmaiden louhikoissa, jokivarsissa ja nevan laidoissa niittämässä heinää elukoiden ruuaksi. Nuorukaiset kyntivät kivisiä peltoja ja raivasivat lisää minkä jaksoivat. Sota oli jättänyt isään jälkensä ja hän enimmäkseen juopotteli.

– Leheksiä tehtiin, riivittiin nuppuja ja pajunlehtiä. Talaveksi kuivattiin. Lehmät heru kevväällä hyvin, kun ne sai syyvä tuoretta. Pirkko ja Ruusu oli niihe nimet. Sipulia kasvatettiin ja sianporsaita juoksi pitkin mehtää. Niistä tehtiin talaveksi evästä.

Nälkä kurni suolissa aika ajoin. Jyviä haettiin välillä Toholammilta. Maitoa juotiin ja siitä tehtiin voita. Harvalla oli maitoa myytäväksi asti. Metsästä kerättiin marjoja. Sipsit, jäätelöt, limsa ja karkit olivat tuntemattomia herkkuja.

– Vähä ruisjauhoja pantiin kuppiin ja litisteltiin sekkaa mustikoita. Ja hyvijä ol!

Rahaa tuli niukasti avustuksista ja melkein kaikki oli kortilla. Juuri mitään ei saanut, sillä kaupassa oli yleensä vain ei oota.

– Sokeria sai puol killoa kuukauveksi. Heleppo laskea, ettei siitä kovin paljo rytketty henkeä peälle.

Musta pörssi alkoi kukoistaa, kun jotkut hoksasivat bisnesraon.

– Pikkuhilijaa rupes kuulumaa, että sieltä soa. Mehtäherrat mehtäkämpillä otti tillauksia. Ne kehu, että hyö ajovat tavaroita etelästä kahella autolla peräkkätä ja välillä polliisit ajo takkoa.

 

 

Talvisin tuli tuttu komento: savotalle. Evästä oli perheeseen katseltava monesta suunnasta. Armeijan jälkeen vuonna 1955 Topi lähti Onni-veljensä ja naapurin poikien kanssa keskenään savotalle.

– Mäntiin suksessa Alavekylän (Alvajärvi) ja Muurepeän (Muurasjärvi) lähelle syvänmoalle. Poikien kanssa koajettiin hoapahirret kämpäksi. Oamusella mäntii ja huomeiltana ol valamis. Kamina soatiin nurkkaan Puttaalta, siinä ol hyvä syyvä evväitä ja kuivatella kamppeita. Töitä tehtiin oamusta iltaa, parkattiin ja taaplattiin puut pinnoo. Välillä iltasella tehtiin pärevakkoja.

– Peästäisiä tul nii palijo, että naapurin Eino ihmettel, että mikä helekatti siellä housu kellotaskussa mätänöö. Peästäine ol tukkiintunu sinne.

Mittamies oli tervetullut näky, sillä se tiesi palkkapäivän lähestymistä. Kappeleittain laskettiin pikkuseiskat ja isoseiskat, isommasta sai vähän enemmän. Monet pikkuherrat olivat kovin tarkkoja, liiankin.

– Joskus jos joku ropsi ol olovinnaa liia ohut, niin ne saatto vetteä koko pinon matalaks. Gutzetilla ei ollu nii nuukaa kuha ol juustii. Ei sitä sahalla ihan sentilleen mitenkään saanu. Joilleki se ol millin peälle, herrat halus olla herroja.

Joulu lähestyi ja savotta päättyi siltä talvelta. Ensimmäinen oma tili tuli kirjekuoressa kouraan, 280 000 markkaa silloista rahaa.

– Annettiin se vanahalle ja se lähti het liikkeelle. Ol toista viikkoa reissulla ja toi tullessaan Jopu-merkkisen moottorsahan. Norjalaine saha, jossa pit aina se tankki keäntää kun koato puuta. Myö oltii ilosia, nyt työ helepottuu!

– Iliman muuta myö luultiin, että se ol myös maksanu sen. Talavi oltii puihe ajossa ja soatiin puut ajettua jokvarteen. Kevväällä minä mänin sitte Ossuuskaupan kahvilaan istumaan. Kuulosteltiin, miten ol talavi männy ite kullaki. Kaupan puolella se hoitaja sano, millon työ meinoatte maksaa sen sahan. Tokko se isäs on puhunu mittää, se kysy. No ei!

Topi tuli sisältäpäin kiehuen kotiin. Kysyi isältään, oliko se unohtanut maksaa sahan.

– Se myönti ja sano, että hän on kuitenkin isäntä ja tekköö mitä tahtoo. Minä sanon, että oo perkule vaikka isäntä tai emäntä, niin nyt se loppuu!

– Verot ja kaikki se ol jättäny maksamatta. Hyvä tuuri, ettei myö otettu kottia ajotilistä nii soatii se saha maksettua. Se ol Jumala onni, ettei nekin rahat männy isälle. Ne ois männy ja kohta koko tila.

Isänsä esimerkki jätti jäljen Topiin. Hän ei ole humputellut tienaamiaan rahojaan.

– Se on tuo moalima semmone, ettei se koskaan täyty. Jos on sen henkine, niin sinne soa työnteä vaikka miljoonan, niin sinne jeä.

Oliko nuoren miehen elämä yhtä työtä vain?

– Pyhät män levätessä ja vehkeitä laittaessa. Talavella käytiin pilikillä, syksyllä metästettiin. Voella vaihettii panoksia. Kesällä heitettiin kuulaa, pelattiin lentopalloa ja heitettiin penniä tikun ympärille.

Kauniina kesäpäivinä nuoriso saattoi kokoontua Kivijärvellä veneillään osakaskunnan saaren rantaan – ihan kuin nykynuoret mopomiitteihin.

– Joku soitti haetaria ja joku laulo. Venneitä ja porukkaa ol välillä paljon, Topi muistelee.

Topi oli hankkinut savottarahoilla naapurin pojan kanssa käytetyn auton, sellaisen Ford-resun. Ei autoa monilla ollut. Kylille ei silti lähdetty kovin usein ajelemaan. Tietä ei kylälle ollut ja auto oli parkissa järven takana Kinnulanlahden rannalla.

Kotoa oli polkua pitkin oli kolme kilometriä järven rantaan, josta soutumatkaa oli saman verran. Ja taas kolmen kilometrin patikkamatka.

– Joskus myö mäntiin Voordilla tansseihim. Kerran ajettiin sillä puuhun. Sanovat, että viis metriä ol koivun kaarnoa ylös koavittu. Liian kova vauhti vissiin. Ei meille käynä kuinkaan, ratissa oli yks kaveri.

Tultiin 1960-luvulle ja perhe oli täydessä koossa. Äidin ja isän lisäksi perheessä oli kuusi veljestä ja kolme siskosta. Kaksi hevosta auttoi pelto- ja metsätöissä. Lehmät lypsettiin ja vähäistä tuloa saatiin myyntimaidosta.

Pellot kynnettiin, kylvettiin, sato korjattiin ja puitiin. Heinäpoudan aikaan tehtiin heinät ja nostettiin ne seipäille kuivamaan – lehmille ja hevosille talven evääksi.

Topilta paloi pinna, kun naapurin kanssa yhteistä puimakonetta pyörittänyt maamoottori Porilainen temppuili ja homma kävi hankalaksi.

Tilalle päätettiin ostaa traktori. Se haettiin Jyväskylästä ja merkki oli David Brown.

– Sillä Taaviraunilla on kohta 60-vuotissynttärit. Tuolla se on vielä aitassa ja toimii, sanoo Topi.

Antti-veli ajoi traktorin Jyväskylästä. Ihan yksinkertaista se ei siihen aikaan ollut, sillä tietä vasta suunniteltiin kyläkunnalle.

– Jääpittäin (Jääjoki) kautta se raktor tuotiin ajamalla polokuja ja nevallaitoja pitkin. Nelijän joe ylitys ol tarkkoa puuhoa, ei voinu sokkona männä. Ei siinä hättäine hättäine soanu olla. Par päeveä siinä kulu, ennen kun se ol tuotu pihhaa, muistelee Topi.

Traktori muutti työnteon mallin tilalla. Hevoset jäivät hoitohevosiksi, niillä ajettiin enää lähinnä viljona puimakoneelle ja säkkejä kuivurille.

– Pikku hiljaa ruvettiin ostamaan sen perrää työvehkeitä. Vältit, karhit, kärryt, kivkoukku, apulannan levitin. Ol se siihe aikaa tehokas peli.

Koneet helpottivat työntekoa, mutta eivät vähentäneet sitä. Peltoja raivattiin ja lehmiä tuli lisää. Tilakokoa kasvatettiin maanostoilla, kun monet lähtivät kaupunkiin paremman elämän toivossa.

– Töitä ja aina töitä ja senki jäläkeen vielä töitä. Olisinhan minäkin voinu ruveta sitä hylykimää, mutta sitä voan pit tehä aina voa.

Kevään tullessa purot alkoivat solista – se tiesi uittohommien alkamista. Puut oli talvella ensin kaadettu, sitten parkattu (kuorittu) ja taaplattu (pinottu) ja kuljetettu Urpilanjoen töyräille.

Joen suulle Kivijärven rantaan tehtiin puomitukset valmiiksi odottamaan puiden uittoa ja niiden niputtamista lautaksi. Puut hinasi Äänekoskelle Kivijärvi-alus.

– Myö oltii tukkijätkiä kevväisin, mutta siitä ol Suomi-vilimien romantiikka kaukana.

 

1960-luku oli Suomen maaseudullakin vähittäisen vaurastumisen aikaa. Urpilan kylän läpi halkoi jo asfalttitie, joka helpotti kulkua kirkolle. Samalla se helpotti kulkua maailmalle. Metsäsavotat vähenivät eikä tiloilla riittänyt työtä ja toimeentuloa kaikille. Alkoi suuri muuttoliike Ruotsiin. Sinne Topikin lähti naapurinpojan Turpeisen Eskon kanssa. Tilanpito jäi nuoremmille veljilleen.

Ruotsia ei tarvinnut osata, riitti kun osasi tehdä töitä. Topi sai töitä Södertäljessä Scanian valimossa.

Urpilan pikkukylän kasvatin silmät pyörivät päässä hämmästyksestä ensimmäisinä päivinä: tehtaalla oli 3 000 työntekijää ja tehdasrivistö oli monta kilometriä pitkä.

– Suomalaisia siellä ol melekein kaikki ja sitte niitä jugoslaaveja. Myö oltiin moahanmuuttajia, ei ruottalaiset enneä ollu likasissa hommissa.

Miten siellä suhtauduttiin "mamuihin"?

– Ei kai ne pahemmi, mutta ei ne arvostannakaa. Minä en ymmärtäny niihen puhheita muuta kuin että vinjääveliä huuveltiin.

Kesälomalla hän kävi auttamassa tilan töissä koti-Suomessa. Heinätöiden ja puintien aikaan tarvittiin apuvoimia. Lomalla töitä, kuinkas muutenkaan!

Ruotsissa hän asui alivuokralaisena ja eli säästäväisesti.

– Töitä sai tehä nii paljo ku halus. Siellä ol töitä melekeen millon halutti, lauvantaitki. Inssi ihmettel sitä ja minä sanon, että töihin tänne on tultu. Paljon ol niitä, jotka ol törssä viikot ja pyhäaijjat ne nautti kurkusta alas sen, mitä ol tienattu.

Ruotsin reissu kesti viisi vuotta ja säästörahoillaan hän osti metsäpalstan Toholammelta.

– Vähän muutaki jäe. Saapista olisin saanu 15 rosentin alennuksen. Iliman muuta se ois kannattanu ottaa jos ois ollu ajokortti. Monet osti hienoja autoja, ne piätti joka tilista tietyn summan osamaksuna.

Vuoden 1974 kesä oli märkä. Syksykin oli sateinen ja tilalla oltiin hädässä. Silloin Toivo päätti, että häntä tarvitaan enemmän tilan töissä kuin Ruotsia vaurastuttamassa.

– Heinät jäi seipäille, kun se sato aina voa. Män tammikuulle kun soatiin viimeset viljat puitua. Kyllä sen tietää, ettei niistä paljo tullu. Jottain tul, ei juuri mittää.

Hän sanoi itsensä irti Ruotsissa.

– Eihän ne minua pois ois päästäny. Eikä siinä mittää, kovvoa työtä, mutta minulla ol hyvät oltavat siellä. Saunassa sai käyvä aina työvuoron jäläkee ja joskus poikain kanssa ajeltiin er kaupungissa.

Tilalla elämä oli vakiintunut. Sylvi-äiti jaksoi auttaa vielä navettatöissä. Topin kanssa tilanpitoa jatkoivat Antti ja Erkki. Muut olivat löytäneet paikkansa maailmalta. Suomi ympärillä oli vaurastunut ja Välitalokin kasvanut keskikokoiseksi karjatilaksi. Navetassa oli jo 16 lypsävää, konelypsy ja mullikoita kasvussa "sen verra, että puun takkaa näk".

Vaurastumisen kääntöpuoli oli kaupungistuminen ja ihmisten poismuutto, mikä aloitti kyläkuntien hiljentymisen. Koneistuminen metsätöissä ja maatiloilla oli vähentänyt työvoiman tarvetta radikaalisti. Kyläkoulussa oli ollut parhaimmillaan 70 lasta, mutta pian sekin lakkautettiin. Monet tilat olivat pirstoutuneet pieniksi, tulivat lopulta elinkelvottomiksi. Isoja tiloja Välitalonkin ympäriltä on kokonaan hävinnyt.

Jäljellejääneillä tiloilla puskettiin töitä sitäkin enemmän. Antti sai elämänkumppanin, mutta Toivo ja Erkki pysyivät naimattomina.

– Minun elämä on ollu työntekkoa. Se tieten ol sillo enne aikaa, ettei ollu aikoa katella kettää. On sen männy näinki, hän sanoo.

Nyt Toivo Muhonen on antanut itselleen luvan hellittää. Hän on onnekseen pysynyt terveenä – kerran nuorena miehenä selkä temppuili, asettui levolla, ja kerran korva oli niin kipeä, että hän joutui viettämään pari päivää sairaalassa.

Topi tekee pikkuisen rankahommia, auttelee navettatöissä, käy hirvimetsällä ja ajelee autollaan harva se päivä ihmettelemään maailmanmenoa Kinnulan Parlamentissa.

Pankkikortti hänellä on, mutta ei kännykkää eikä tietokonetta.

– Osti ne minulle 60-vuotislahjaksi kännykän, mutta minä annoin sen Erkille. Ajattelin, että ku on tähä asti iliman pärjänny, niin minä pärjeän lopun ajan, hän miettii.

Lopuksi hän haluaa vielä antaa elämänneuvon Hugo-pojalle.

– Mitä minä oon seurannu, niin monella alakaa polttoa takapuolta, kun ne soa euron tai kaks. Se pitteä hävitteä het. Ei ymmärrä sen pahan päevä varraa. Joilleki on työnteko niinku tervanjuontia, päivitellää voa ku rahat ei riitä.

– Onha niitä ahkeriaki, niin ku sinä. Opiskele, mutta opettele työntekkoa. Elämässä pitteä ite tienata eikä aina olla soamapuolella.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .