Aikuiset puhelinkoukussa – "Lapset pyysivät etten olisi aina somessa"

Olen Ira, 42, ja puhelinaddikti. Haluan parantua.

Jos joku olisi joskus sanonut (ja vaikka sanoikin), että olen puhelinkoukussa, olisin vastustellut. Se on kuitenkin totta, kännykkä on kasvanut minuun kiinni tai oikeammin minä kännykkään.

10- ja 11-vuotiaat kännykkäikäluokkaa edustavat lapseni ovat joskus pyytäneet, että en olisi aina Facebookissa. Heidän mielestään on ärsyttävää, että en kuuntele heitä tai vastaan vain yhdellä tavulla poissaolevasti. En ole välittänyt siitä, koska he ovat olleet mielestäni väärässä. Niinpä niin.

Toden puhuen olen suorastaan paniikissa, jos en löydä puhelintani tai se unohtuu kotiin, kun poistun ulkomaailmaan. Tai jos jätän sen kassiin, kun istahdan ystävän kanssa kahvilanpöytään. Mitä nyt pidän kädessäni? Miten muka pysyn selvillä asioista ilman Googlea ja somea? Mitä jos tieto loppuu, jos en lue kaikkea mahdollista (olen takuulla lukenut internetin jo ainakin kahdesti läpi)? Mitä jos maailmassa tapahtuu jotain ilman että tiedän siitä heti? Mitä jos en päivitäkään someen, jos olen jossain mielenkiintoisessa paikassa, kuten sohvalla, keittiössä tai jopa kuntosalilla?

Niin. Mitä sitten tapahtuu, jos en? Ei yhtään mitään. Huokaus.

Aloitin vieroitukseni viime viikon torstaina. Laitoin puhelimen pois käsistäni kello 21, annoin kuitenkin itselleni luvan vilkaista sitä vielä noin kello 23 vain todetakseni, että maailma ei ole kahdessa tunnissa muuttunut.

Aikaraja oli pakko määrittää, sillä minulla on tapana lukea keskusteluja ja hakea tausta-aineistoa monesti vielä puolenyön jälkeenkin. Sehän tarkoittaa sitä, että minua väsyttää aamuisin. Ja kun väsyttää monena aamuna peräkkäin, sitä eivät enää korjaa viikonlopun pidemmät unet. Sitä paitsi viikonloppunahan sitä vasta tuleekin näpelöityä kännykkää yömyöhään.

Väsynyt minä ei muista, ärtyy helposti ja on huonoa seuraa jopa itselleen saatikka perheen muille jäsenille.

Kollegani varoitteli minua myös kännykän sinisen valon vaikutuksesta. Tutkimuksia lukiessa minulle selvisi, että sininen valo on melkoinen piristäjä ja saattaa jopa tehdä tepposet aineenvaihdunnalle ja sitä myötä lihottaa.

En silti lämpene erään naistenlehden ehdotukselle käyttää meripihkan värisiä suojalaseja. Joku roti.

Voin tunnustaa, että en nukkunut ensimmäisenä vieroitusyönä hyvin. Nukahtaminen oli vaikeaa ja havahduin yöllä monta kertaa. Seuraava sujui jo paremmin ja nyt alan jo tottua siihen, että laitan puhelin pois käsistä ajoissa. Tavoittelen tosissani vähintään 7,5 tunnin, mieluummin 8–9 tunnin yöunia.

Muutamien hyvin nukuttujen öiden jälkeen olen havahtunut kertyneen väsymykseni määrään. Se on kuin sisäänsä imaiseva hyökyaalto. Toisaalta olen huomannut, että hektisyys on muuttunut zenimäisempään olotilaan. Saatan olla mukavampi kuin aiemmin.

Olen myös keskittynyt siihen, että en tutkaile Facebookia lenkillä, kaupassa käydessäni tai ruokapöydässä. Että olisin enemmän läsnä tässä ja nyt, livenä, omana itsenäni. Koska oikeasti minun maailmani tapahtuu muualla kuin virtuaalimaailmassa. Tätä pitää vielä tolkuttaa itselleen.

Saman kuin saisi vielä iskostettua perheen tuleviin teinidraculoihin.

Käytän edelleen kännykkää ja somea paljon. Jonkun mielestä varmasti todella paljon, liikaa. En kuitenkaan halua luopua kokonaan. Mutta olen ottanut askeleen, tiedostanut.

Toivottavasti olen trendsetteri.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.