Eteenpäin on menty, mutta se yö ei unohdu: "Suru ja menetys ovat aina olemassa"

Jenni Piispanen oli yksi niistä 15 nuoresta, jotka loukkaantuivat Konginkankaan bussiturmassa. Onnettomuuden jälkeen moni naapuri, kaveri ja opettaja tuki läheisiään tilanteessa, johon kukaan ei haluaisi joutua. Yksi heistä oli Saarijärven lukion opinto-ohjaaja Annukka Olli.

Se oli torstain ja perjantain välinen yö viisitoista vuotta sitten. 800-kiloisia paperirullia kuljettanut rekka ajoi Nelostiellä pohjoisesta Jyväskylään päin, kun se alkoi heittelehtiä liukkaalla tiellä Konginkankaan kohdalla. Perävaunu liukui väärälle puolelle ja törmäsi bussiin, joka oli täynnä nuoria. Törmäyksen voimasta jättimäisiä paperirullia irtosi ja vyöryi sisälle bussiin.

Siitä tuli Suomen historian tuhoisin tieliikenneonnettomuus. 23 ihmistä kuoli ja 15 loukkaantui. Tätä ei kuitenkaan vielä perjantaiaamuna tiedetty.

Onnettomuuden jälkeisenä aamuna Saarijärven lukiolaiset olivat kokoontuneet kaupungintalolle Saarijärvi-saliin. Turmabussin kyydissä oli ollut kolme lukion opiskelijaa, mutta vielä ei ollut varmuutta siitä, miten heille oli käynyt.

Osa lukiolaisista yritti valmistautua päivän ylioppilaskirjoituksiin, osa yritti soittaa kyydissä olleille tytöille, osa oli lähtenyt Jyväskylään selvittämään, saisiko keskussairaalasta lisätietoa.

Poliisi kertoi salissa tietoa sitä mukaa, kun pystyi. Monen mielestä liian hitaasti.

– Tunnelma oli odottava ja pelonsekainen. Yhtä aikaa oli toivoa, mutta myös ahdistus siitä, etteivät tytöt välttämättä ole elossa, muistelee Annukka Olli, joka työskenteli tuolloin Saarijärven lukion opinto-ohjaajana.

Iltapäivällä tuli vahvistus: kolmesta tytöstä kaksi oli kuollut, kolmas, Jenni Piispanen, vaikeasti loukkaantunut.

– Ei siinä paljon muuta voinut kuin olla läsnä. Kuuntelin, pidin kädestä ja halasin. Oli hirveän hyvä olla yhdessä, ja vietimme salissa koko koulupäivän, Olli kertoo.

 

Tragedian laajuus valkeni nopeasti myös kriisityöntekijöille. Suomen Punaisen Ristin valmiusryhmä perusti heti perjantaiaamuna päivystävän puhelimen ja tavoitti sitä kautta lähes kaikkien kuolleiden ja loukkaantuneiden omaiset, kertoo ryhmää vetänyt kriisipsykologi Salli Saari.

Myös Keski-Suomen keskussairaala, seurakunnat ja paikalliset kriisiryhmät tarjosivat uhreille ja heidän omaisilleen tukea.

Tavanomaista kriisiapua haluttiin kuitenkin Konginkankaan tapauksessa täydentää. Saari oli jo aiemmin kuullut, että Norjassa oli kokeiltu ammatillisesti vedettyä mallia, joka perustui vertaistukeen.

– Kun onnettomuus tapahtui perjantaina, jo sunnuntaina ehdotin SPR:n valmiuspäällikölle, että tässä tilanteessa vertaistuki voisi toimia.

Heti seuraavalla viikolla SPR:n hallitus päätti, että Konginkankaan uhreille aloitetaan vertaistukiprojekti. SPR tuli samalla ottaneeksi käyttöön kokonaan uuden kriisityön muodon, jossa vertaistukiryhmiä johdetaan ammatillisesti ja seurataan pitkäjänteisesti. Traumapsykoterapiaa ja kriisihoitoa Suomessa kehittänyt psykologi Soili Poijula oli pilotoinut tätä kollektiivista kriisityön muotoa jo Myyrmannin räjähdyksen (2002) jälkeen, ja Konginkankaan onnettomuuden jälkeen SPR otti mallin laajennettuun käyttöön.

Vertaistukitilaisuuksia järjestettiin kahdelle eri ryhmälle: omaisensa menettäneille sekä loukkaantuneille ja heidän omaisilleen. Tilaisuuksissa työskenneltiin pienissä vertaisryhmissä: isille, äideille ja esimerkiksi sisaruksille oli omat ryhmänsä.

Konginkankaan vertaisryhmät tapasivat yhteensä neljä kertaa: parin kuukauden päästä tapahtuneesta, puolen vuoden kuluttua, vuoden kuluttua ja kahden vuoden kuluttua. Saaren tietojen mukaan sisarusten pienryhmä jatkoi tapaamisia omatoimisesti sen jälkeenkin.

– Uhrit usein kokevat, ettei kukaan ymmärrä heidän tilannettaan ja siksi on tärkeää purkaa kokemusta sellaisille ihmisille, jotka ovat samassa tilanteessa. Siinä voi saada uusia keinoja järkyttävän surun työstämiseen ja nähdä, miten muut ovat sitä käsitelleet. Moni on sanonut, että vertaistuki on auttanut kaikkein eniten, Saari kertoo.

Kokemukset olivat Saaren mukaan niin hyviä, että vertaistukimallia käytettiin uudestaan jo alle vuoden kuluttua tsunamin uhreille ja muutamaa vuotta myöhemmin Jokelan (2007) ja Kauhajoen (2008) kouluammuskeluiden jälkeen.

– Konginkankaan tapauksesta opimme sen, että heitä, joita tapahtuma koskettaa, pitää seurata pitkään. Otimme Suomessa Norjan-mallin käyttöön, kehitimme sitä eteenpäin ja norjalaiset ottivat laajennetun mallin käyttöön Utöyan joukkoampumisen (2011) jälkeen.

 

Samaan aikaan, kun SPR tarjosi kriisitukea heille, joita onnettomuus kaikkein lähimmin kosketti, Saarijärven lukiossa palailtiin vähitellen tavalliseen arkeen. Koulussa tarjottiin tukea opiskelijoille ja opettajille, ja menehtyneille tytöille tehtiin kirjat, joihin koulukaverit saivat kirjoittaa muistojaan.

– Se oli minun mielestäni valtavan hyvä tapa käsitellä asiaa. Me puhuimme paljon yhdessä ja annoimme tilaa surulle, opinto-ohjaaja Olli sanoo.

Jossain vaiheessa opiskelijoilta tuli toive, että onnettomuuden käsitteleminen alkaa riittää.

– Jatkoimme vähitellen eteenpäin, emmekä jääneet vellomaan. Mutta kyllä se monta kertaa myöhemminkin pulpahti pintaan, kun lähdimme vaikkapa linja-autolla johonkin.

Reilu vuosi onnettomuuden jälkeen opintojaan Saarijärven lukiossa jatkoi myös Jenni Piispanen.

– Kouluarkeen oli hyvä palata, koska tunnelma oli niin vakaa ja ystävällinen. Kukaan ei hämmästellyt vammojani, vaan sain tukea ja apua aina tarvittaessa.

Opinto-ohjaaja Ollista tuli Piispaselle erityisen tärkeä.

– Kävin monet kerrat itkemässä hänen luonaan, ja olin aina tervetullut. Hän oli minulle paljon enemmän kuin vain opo.

Ylioppilaaksi Piispanen kirjoitti keväällä 2006, kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen.

Konginkankaan bussiturma kosketti perheiden, koulukavereiden ja opettajien lisäksi montaa sukulaista, naapuria ja tuttavaa. Maallikoiden tarjoama kriisiapu näkyi arjen huolenpidossa: naapuri kävi pesemässä ikkunat, toi makaronilaatikkoa tai haki ulos kävelylle, kriisipsykologi Saari kertoo.

Hänen mukaansa erityisesti nuoret ovat selviytyneet kriisistä hyvin.

– He ovat kuitenkin vielä joustavia ja heillä on elämä, joka vetää. Vanhemmille selviytyminen on ollut vaikeampaa. Suru ja menetys ovat aina olemassa.

Viime kesänä Piispanen, nyt 33, valmistui kasvatustieteiden maisteriksi. Tällä hetkellä hän tekee keikkatöitä ja pitää satunnaisesti Jyväskylän yliopiston psykologiopiskelijoille luentoja aivovammakuntoutumisesta.

– Huomaan jälleen googlailevani uusia opiskelujuttuja. Haaveet ja suunnitelmat vievät elämässä eteenpäin.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .