Jämsäläinen Gelare Noori, 12, pelkäsi päätyvänsä lapsimorsiameksi Afganistaniin, mutta maaliskuussa Suomen poliisi antoi perheelle paketin, joka muutti kaiken

Pelon aika on vihdoin ohi.

– Me saimme neljän vuoden oleskeluluvan, Gelare Noori, 14, hymyilee.

Kaksi vuotta sitten Keskisuomalainen kertoi 12-vuotiaan afganistanilaistytön kokemuksista. Tapasin tuolloin 12-vuotiaan Gelaren hänen koulussaan. Perhe oli ollut Suomessa kaksi vuotta, saanut juuri käännytyspäätöksen ja valittanut siitä.

Tytön silmistä paistoi suora kauhu, kun hän kertoi synnyinmaansa väkivallasta, näytti kuvia pahoinpidellyistä lapsimorsiamista ja kuvaili pitkää pakomatkaansa.

– Sen miettiminen on vieläkin vaikeaa. Ne kokemukset eivät koskaan unohdu. Muistot palaavat aina, kun kuulen, että Afganistanissa on pommitettu kouluja tai että tyttöjä on surmattu.

Nyt Gelare on ollut silmiin on syttynyt valo.

– Teillä suomalaisille tasa-arvo on itsestäänselvyys, meille se on lahja. Täällä tytöt ovat turvassa ja voivat opiskella ja tehdä mitä haluavat.

Ennen Suomeen muuttoaan Gelare oli kyllä kuullut tasa-arvosta.

– Mutta en voinut ymmärtää, mitä kaikkea se todella tarkoittaa.

Tapaan ensi kertaa myös Gelaren perheen: isä Jan Mohammad, äiti Hamiden, Jämsän lukiota käyvän isosisko Behnazin, 17, ja Gelaren kaksoissiskon Yeganen, 14. Kotoa puuttuu vain isoveli Mohammad Resa, joka asuu jo Jyväskylässä.

Perhe tuli Suomeen Tornion kautta vuonna 2015. Heidät sijoitettiin ensin vastaanottokeskukseen Jyväskylään ja siirrettiin sitten Jämsään.

Pitkä pakomatka Afganistanista oli vaarallinen ja raskas. Nyt takana on lisäksi neljä henkisesti vaikeaa vuotta Suomessa. Suuri perhe on asunut viime vuodet yhdessä huoneessa vastaanottokeskuksessa ja pelännyt pakkopalautusta. Palautuksia on tehty myös Jämsästä.

Gelaren perheen tapaus ratkesi lopulta maaliskuun lopulla. Perhe sai kutsun Pasilan poliisitalolle. Matkaan Jämsästä lähtivät isä, äiti ja Behnaz.

– Meillä oli aika siellä kello 15.15. Mutta olimme siellä odottamassa jo kahta tuntia aiemmin. Aikamme tuli eikä meitä kutsuttu sisään, varauduimme jo siihen, että joudumme tulemaan seuraavana päivänä uudelleen.

– Mutta 20 minuuttia myöhemmin paikalle tuli mies ja tulkki ja meidät kutsuttiin sisään. Kun kuulimme oleskeluluvasta, menimme sanattomiksi. Mietin, että voiko tämä olla totta, Behnaz kertoo.

– Saimme paketin, jossa oli viisi oleskelulupakorttia, yksi jokaiselle. Katselin vaan niitä ja hymyilin.

Heidät kutsuttiin Pasilaan kevätpäiväntasauksen päivänä. Päivänä jolloin afgaanit viettävät uuttavuotta, suurta norooz-juhlaa.

– Soitimme tiedon heti kotiin Gelarelle ja Yeganelle. Tulimme kotiin juuri ennen puolta yötä ja he olivat koristelleet huoneemme ilmapalloilla ja leiponeet pitsaa. Meillä oli juhlat.

 

Nyt perhe etsii omaa kotia Jämsästä.

– Toivoisimme, että jokaiselle olisi oma huone, Gelare sanoo.

– Vieläkin tuntuu uskomattomalta ajatella, että emme enää kohta ole odottamassa vastaanottokeskuksessa, Behnaz lisää.

Gelare ja Behnaz kertovat, että vastaanottokeskuksessa asuminen on ollut vaikeaa, etenkin tytöille, joille kaksi erilaista kulttuuria asettavat kovin erilaisia vaatimuksia. Samassa solussa asuu eri-ikäisiä ihmisiä eri kulttuureista ja uskonnoista,

– Erilaiset tavat ja perinteet törmäävät täällä yhteen. Tulee esimerkiksi tilanteita, joissa vanhemmat antavat nuorelle luvan harrastukseen tai vapaampaan pukeutumiseen, mutta yhteisössä jotkut muut eivät hyväksy sitä. Täälläkin on ihmisiä, jotka yrittävät päättää asioista meidän naisten ja tyttöjen puolesta.

– Me nuoret muutumme nopeasti, mutta vanhemmat muuttuvat hitaammin.

Sellainen, mikä on suomalaisin silmin arkipäivää, voi olla vastaanottokeskuksessa vallankumouksellista. Niin kuin se, myös tytöt voivat pelata jalkapalloa.

– Minä ja Yegane pelaamme Jämsänkosken Ilveksessä, Gelare kertoo.

 

Itsemääräämisoikeus on asia, joka nousee esiin tyttöjen puheessa usein: mahdollisuus valita ammattinsa ja puolisonsa. Ja potkia vaikka palloa, jos huvittaa.

– Kunhan saamme ne neljä numeroa ja tarvittavat kortit, voimme muuttaa pois vastaanottokeskuksesta, Behnaz sanoo henkilötunnuksen loppuosaan viitaten.

Oleskelulupa merkitsee turvaa, mutta Gelarelle, Yeganelle ja Behnazille myös vapautta. He kipuilevat vielä kahden kulttuurin välillä, mutta haluavat löytää paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

– Olemme saaneet kavereita, mutta ystävien löytäminen ja ryhmään pääseminen on vaikeaa.

Vanhaa maailmansa he eivät kaipaa. Tytöt eivät halua palata koskaan synnyinmaahansa, eivät edes käymään.

– Ei Afganistan ole enää kotimme. Kotimaani on Suomi, Gelare sanoo.

Hän haaveilee yhä lääkärin ammatista.

– Se on yhä haaveeni, mutta mieli muuttuu niin paljon, nyt kun olen ymmärtänyt, että voin todella valita! Voi olla, että minusta tulee sittenkin poliisi.

Afganistanissa tyttöjä kaapataan naimisiin ja käytetään valuuttana. Edes vanhemmat eivät voi sitä estää.

Tyttöjen vanhemmat puhuvat vähän suomea. Kun kysyn heidän kokemuksiaan, lapset toimivat tulkkeina välillämme.

– Me olemme helpottuneita ja kiitollisia, että tytöt ovat turvassa. Te olette auttaneet meitä. Unelmoin, että tytöt opiskelisivat niin, että voisivat sitten aikanaan auttaa teitä.

 

”Olenko huomenna elossa?”

Tapasimme Gelari Noorin edellisen kerran keväällä 2017. Tuolloin 12-vuotias tyttö kertoi, miten hänen kotimaassaan Afganistanissa tyttöjä kivitetään ja poltetaan.

Tytön silmät ovat täynnä toivoa ja pelon kyyneleitä. Käännytyspäätöksen saaneen Gelare Noorin, 12, suurin pelko on se, että hän joutuisi palaamaan Afganistaniin.

– Tiedätkö, mitä Afganistanissa tehdään tytöille, jotka haluavat käydä koulua eivätkä mennä naimisiin? Tyttöjä kivitetään ja sytytetään tuleen, hän kertoo suomeksi.

Gelare näyttää tabletiltaan kuvia ja videoita pahoinpidellyistä lapsimorsiamista. Suomessa kuva-aineisto olisi ehdottoman kiellettyä 12-vuotialle. Mutta tämä on eri asia.

Afganistanissa tyttöjä kaapataan naimisiin ja käytetään valuuttana. Vanhemmat eivät voi sitä estää.

Gelare on itse elänyt siinä maailmassa. Siksi hän kääntää katseensa tuskaisena pois.

– En halua takaisin!

Gelare puhuu perheensä ”stressistä”. Sanalla on tavallistakin vakavampi merkitys.

– Me pelkäämme. Isä istuu hiljaa ja äiti itkee. Veljeni kuolee mielummin Suomessa kuin joutuu takaisin Afganistaniin.

 

Perhe tuli Suomeen maaliskuussa 2015. Matka kesti kauan.

Perhe asui alun perin Heratissa: isä, äiti, silloin 10-vuotias Gelare ja hänen kaksoissiskonsa, 13-vuotias isosisko ja 15-vuotias isoveli.

– Matkustimme Afganistanista ensin Pakistaniin, sitten Iraniin ja sieltä kävelimme 14 tuntia vuorilla, jotta pääsimme Turkkiin, Gelare hiljenee.

Sitä seurasi kaikken pelottavin vaihe.

– Pääsimme Turkista Kreikkaan veneellä. Meitä oli 63 ihmistä pienessä veneessä. Kaikki itki, kaikki huusi, kaikki istui meidän päälle. Pelkäsimme kamalasti, että vene kaatuu.

Koko perhe säilyi kuitenkin hengissä ja yhdessä.

– Tulimme kävellen, juosten, bussilla ja junalla. Jossain saimme ruokaa Punaiselta Ristiltä.

– Lopulta tulimme bussilla Tornioon. Meiltä kysyttiin elämästämme Afganistanissa ja saimme ruokaa.

Perhe pääsi ensi Jyväskylän Puuppolaan vastaanottokeskukseen, sitten Jämsään.

– Suomi on tosi paras maa, Gelare hymyilee ja kasvot valaisee taas silmiin ulottuva hymy.

– Suomessa kukaan ei lyö tyttöjä.

Gelarelle Suomi ja tasa-arvo merkitsevät maanpäällistä paratiisia.

– Täällä tytöt saavat käydä koulua. Afganistanissa me tytöt olimme avioliittoiässä jo yhdeksänvuotiaana. Mummoni sai esikoisensa 12-vuotiaana. Äiti ei halua meille samaa.

– Minä en halua mennä naimisiin ja olla lapsentekokone. Haluan olla lapsi: leikkiä ja pelata.

Gelarella on jo suomenkielisiä ystäviä ja hän osallistuu suomenkieliseen opetukseen.

– Koulussa en ole afgaani, vaan oppilas niin kuin muutkin. Täällä tytöt ja pojat ovat samanlaisia oppilaita.

– Haluan opiskella sydänlääkäriksi. Täällä se on mahdollista, vaikka vaatiikin paljon työtä.

 

Käännytyspäätös on kauhu, jota vastaan Gelaren perhe yrittää nyt taistella. He ovat valittaneet päätöksestä hallinto-oikeuteen.

Gelaren hätähuuto purkautui ainekirjoituksena paperille:

Olen Gelare noori 12v. tyttö, joka haluaa rauhallista elämää. en pelkää mitä pojat voivat sanoa tai tehdä. minä en tykkä minun presidenttistäni koska hän vain antaa oman perheensä elä rauhalista elämää... miksi?

Siellä tyttöt eivät opiskella. tai jos juku mene opiskelemaan tapetaan hänet. En tykkä elämästäni siellä.

yöllä heräilen ja joku huutaa tai kun mene nukumaan en tiedä missä olen huomenna tai olenko elossa?

haluan elää kuin europalainen nuori, pelataa ja rauhallsta elämää eikä tarvitse pelätä,

Toivon ettei ketän paluteta koska afghnestan ei ole turvalinen.

Kuntelee! nämä sanat ovat aina minun Sydämessäni.

Pelko jähmettää Gelaren valoisan olemuksen. Hän muuttuu lapseksi, jonka silmissä on vanhan ihmisen katse. Hän toistaa kysymyksensä.

– Tiedätkö sinä mitä ne tekevät tytöille siellä?

Kirjoitus on julkaistu alun perin Keskisuomalaisessa 30.4.2017.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .