Jämsänjoen yli sata vuotta kestänyt haiseva vaihe on ohi: enää eivät kuolleet kalat kellu pinnalla

Jämsän kaupunkia halkova Jämsänjoki on pessyt kasvonsa. Pahoin saastunut on onnistuttu pelastamaan puhtaaksi ja uimakelpoiseksi – se on todellinen menestystarina.

Joen likainen menneisyys tunnetaan. Mutta harva tietää, että kaikki alkoi Amerikasta tuoduista puhvelinnahoista 150 vuotta sitten.

Tässä se on: Jämsänjoen tarina. Hajuineen ja helpotuksineen.

 

Kankarisvedestä Päijänteeseen virtaava Jämsänjoki oli aikoinaan tunnettu lohijoki. Niin tunnettu, että sen suurten saaliiden arvioidaan houkutelleen joenvarteen ensimmäiset pysyvät asukkaat. Päijänteestä nousi jokeen lohta, siikaa ja säynävää.

Alueen pääelinkeinona oli tuolloin maatalous. Joen vettä käytetttiin juoma- ja talousvetenä. Jätteitä valui jokeen, mutta kaikki oli vielä mallillaan.

Sitten tuli teollisuus: Jämsänkosken Hovilanhaaraan oli perustettu saha 1700-luvun lopulla. Sahoja oli myös Rekolankoskessa ja Jämsässä Vitikkalassa. Ne toivat töitä, mutta myös ongelmia.

Kritiikkiä kirposi jo 1800-luvulla, koska sahalle menevät tukit seisoivat joessa pilaamassa vettä ja estämässä liikennettä. 1860-luvulla joen rannalle, nykyisen Jämsän keskustan tuntumaan, perustettiin Lindemanin nahkatehdas.

– Sinne tuotiin puhvelinnahkoja Amerikasta. Puhvelinnahka oli vahvaa, ja se oli hyvä raaka-aine, kertoo Matti Heinonen, joka tuntee laajalti joen historiaa.

Nahan parkitseminen oli joelle haitallista. Terveysviranomaiset kiinnostuivat nahan käsittelystä joessa, ja asukkaatkin valittivat siitä.

Toiminta sai silti jatkua.

Kohtalokkain käänne alkoi vuonna 1888, jolloin Jämsänkoskelle perustettiin selluloosatehdas. Sellun valmistaminen kävi joelle seuraavien vuosikymmenten – melkein vuosisadan – aikana kalliiksi.

Huoli heräsi kuitenkin nopeasti. Piirilääkäri oli huolissaan joen likaantumisesta – asukkaiden juomaveden puhtaudesta – jo vuonna 1896. Lääkärin mukaan jokea likasivat nahkatehdas, selluloosatehdas sekä joenvarren asukkaat pyykinpesullaan. Mutta lääkärin huolesta viis veisattiin.

Vuonna 1898 Jämsänkoskelle alettiin rakentaa paperitehdasta, ja vuonna 1920 alkoi Yhtyneiden Paperitehtaiden taru.

Kului vuosikymmen ja joen jäteongelma oli esillä Jämsän kunnanvaltuustossa. Valtuuston mukaan tehdas olisi pitänyt saada ympäristönsuojelulliseen kuriin. Saastunut joki aiheutti ongelmia talviliikenteelle: aiempina talvina jokea oli voitu käyttää kulkureittinä, mutta enää se ei jäätynyt kunnolla, sillä saasteet lämmittivät vettä niin paljon.

1930-luvun puolivälin paikkeilla joen vettä tutkittiin perusteellisesti. Vesi todettiin niin pahoin saastuneeksi, että juoma- ja talous­vesikäyttö tulisi kieltää. Kunnallislautakunta kuitenkin ainoastaan varoitti asukkaita vedenkäytöstä.

Jämsän osuusmeijeri käytti jokivettä vielä kolmen vuoden ajan.

Ensimmäinen ympäristökatastrofi joessa tapahtui vuonna 1937, kun valtava määrä kaloja kuoli hapenpuutteeseen. Kesä oli ollut tavanomaista lämpimämpi, ja koko joki löyhkäsi mädälle kananmunalle. Asukkaat ja kunta ottivat yhteyttä maatalousministeriöön.

Veden laatua seurattiin vuoden ajan, ja Yhtyneet Paperitehtaat rahoitti tutkimusta. Selvisi, että joki oli puuroutumassa, koska veden kuitupitoisuus oli noussut valtavaksi. Pitoisuus oli viisinkertainen normaaliin verrattuna.

Tehdas pyrki vähentämään kuidun pääsyä jokeen, mutta selluloosan valmistuksessa syntyvää sulfiittilipeää ei pystytty erottamaan jätevesistä. Myöhemmissä tutkimuksissa juuri sulfiittilipeä paljastui joen pääasialliseksi saastuttajaksi.

Vuonna 1941 lääninhallitus ja maatalousministeriö velvoittivat Yhtyneet Paperitehtaat lisäämään kuitujen erottelua ja estämään sulfiittilipeän pääsyn jokeen.

Mutta Jämsänkosken tehdas ja sen lipeäpäästöt eivät suinkaan olleet ainoat uhat. Saastumisesta syytettiin myös maanviljelyä, asutuksen viemärivesiä ja osuusmeijerin jätevettä. Jämsänkosken ja Jämsän kunnat laskivat edelleen yhdyskuntajätevedet puhdistamattomina Jämsänjokeen.

Joen varrella 72 vuotta asunut Martti Ruusu muistelee, että hänen lapsuudessaan, 1940-luvun lopulla, joessa vielä kalasteltiin. 1960-lukuun päättyvät muistot joesta, koska silloin päättyi myös jokeen liittyvä arkielämä.

– Meillä oli muutama lehmänkanttura kotona joen rannalla, mutta niille piti kantaa astialla vettä, kun joessa ei voinut niitä juottaa.

1960-luvun lopussa joki oli muuttunut hapettomaksi likaviemäriksi. Lisäksi Päijänne aiheut­ti huolta: Kaipolan tehtaan läheisyydessä Tiirinselkä ja Lehtiselkä olivat jo melkoisen saastuneita.

– Vuonna 1965 olin armeijassa Lahdessa, ja kun tulin lomille, joen haju alkoi tuntua Arvajan kohdalla. Minä olin siihen jo tottunut, mutta kyllä se paha haju oli, Ruusu sanoo.

Jämsänjoen veden laatu vaihteli suuresti vuodenaikojen mukana. Kun vettä oli keväisin runsaasti, jätevesien osuus oli vain muutamia prosentteja, mutta alivirtaaman aikana joessa ei juuri muuta ollutkaan kuin jätevettä.

Joen vesi oli niin metaanipitoista, että kun jäätyneen joen pintaan kairasi reiän ja raapaisi tulitikun, reiästä kohosi tulipatsas.

Pelastus tuli lopulta yllättävältä taholta.

– Oikeastaan helsinkiläisten juomaveden otto oli pelastus. Sitten ympäristöasiat alkoivat pikku hiljaa mennä kohdilleen, pohtii Matti Heinonen.

Pääkaupunkiseudun raakaveden ottamista Päijänteestä ruvettiin suunnittelemaan 1960-luvulla. Sen seurauksena Jämsänkosken sellutehtaalle rakennettiin jäteliemen haihdutus- ja polttolaitos. Lisäksi rakennettiin kaksi kuorimojäteveden selkeytysallasta ja asennettiin jäteliemen rikkidioksidin poistolaitteet.

Päijännetunneli, jota pitkin raakavesi kulki Helsinkiin, rakennettiin vuosina 1972–82. Rakennusaikana Jämsässä tehtiin merkittäviä muutoksia jätevesien puhdistukseen. Parannukset eivät kuitenkaan näkyneet vielä ympäristössä.

– 1970-luvun alkupuolella kahden metrin säteellä rannasta ei kasvanut mikään. Maa oli aivan eloton, kertoo Heinonen.

Pahimmillaan vesi oli tummaa ja saasteista Tiirinselälle ja Lehesselälle saakka.

– Kun sellutehtaalla oli kuukauden seisokki heinäkuussa, kalat alkoivat nousta takaisin. Kun tehdas lähti pyörimään seisokin jälkeen, kalat kuolivat. Pahimmillaan oli palkattu urheiluseura ottamaan niitä haavilla vedestä ja lappamaan auton vaihtolavalle, Heinonen kertoo.

 

Matti Heinonen muistelee, että Virmapyhällä kupli niin, että näytti kuin olisi koko ajan satanut.

– Muistan, kuinka valtavia haukia kellui vedessä, ja niiden päällä oli rivissä useita lokkeja syömässä niitä, Heinonen sanoo.

Osa ympäristöongelmista ratkesi, kun tehdas siirtyi kemiallisen sulfiittisellun valmistuksesta mekaanisen massan, kuumahierteen, valmistukseen 1970-luvun lopussa ja kun rakennettiin nykyaikainen jäteveden puhdistuslaitos.

Selluloosatehdas pysäytettiin vuonna 1981, sillä tehdas oli jäänyt jälkeen teknologian kehityksestä. Kun sellua ei enää tehty, päästöt vähenivät huomattavasti.

Silti jälleen heinäkuussa 1986 joki kellui täynnä kuolleita kaloja. Tapahtumassa oli kuitenkin jotakin uutta: Yhtyneet Paperitehtaat osallistui ensimmäistä kertaa kalankeräyssavottaan. Jäljet johtivat nimittäin jälleen Jämsänkosken tehtaalle – auki jääneen venttiilin takia jokeen lorahti 28 tonnia hartsiliimaa.

Elokuussa joen happipitoisuus oli edelleen huono. Kalakuolemista raportoitiin jälleen, ja joen suulta sai nostaa kuollutta kalaa haavikaupalla. Tuolloin Keskisuomalainen uutisoi, että Jämsänkosken tehtaan jätevesiluvat ovat niin korkeat, ettei kala voi elää joessa ympärivuotisesti.

Saman vuoden syyskuussa uutisoitiin Keskisuomalaisessa (24.9.), että valtio lähtee rahoittamaan Yhtyneiden Paperitehtaiden siirtoviemäriä. Sen tarkoituksena oli johtaa Jämsänkosken tehtaan jätevedet noin 15 kilometrin päähän Kaipolan paperitehtaan lähelle rakennettavaan yhteispuhdistamoon. Viemärin avulla joen oli tarkoitus päästä kokonaan eroon jätevesikuormituksesta.

Valtio lähti mukaan urakkaan, sillä Jämsänjoen merkitys koko Jokilaaksolle tunnustettiin. Joen vaikutuspiirissä asui yli 10 000 ihmistä, ja joen virkistyskäyttö oli vedenlaadun takia estynyt täysin. Kalan lupailtiin palaavan jokeen heti, kun tehtaan jätevedet pistetään putkeen.

 

Vesioikeus oli antanut Jämsänkosken tehtaalle luvan rakentaa erillispuhdistamon, jonka jätevedet edelleen johdettaisiin Jämsänjokeen. Jämsäläiset kapinoivat erillispuhdistamoa vastaan adressin voimalla, ja vaativat yhteispuhdistamon rakentamista.

Kapina meni hukkaan. Yhteispuhdistamoa ja siirtoviemäriä ei koskaan rakennettu.

– Jämsänkoskella ja Jämsällä oli kissanhännän vetoa ja kaupungit olivat erillään, Heinonen muistelee.

Vuonna 1988 tapahtui jälleen suuri kalakuolema. Kaloja kuoli 8 000–9 000 kiloa. Kuolleiden kalojen siivous-, kuljetus- ja kaatopaikkakustannukset nousivat noin 25 000 markkaan. Kalatuhon syy oli happivajaus, mutta Jämsänkosken tehtaalla oli tuolloin säiliön ylitäytöstä aiheutunut ”muutaman ämpärillisen” hartsiliimapäästö. Kyseessä oli oikeasti 1,8 tonnin hartsiliiman lorahdus.

Ympäristölautakunta ei voinut nostaa asiasta syytettä, sillä vesioikeuden antamia lupaehtoja ei ollut ylitetty.

 

1980-luvulla jokirannasta tuli haluttu asumiskohde. Itäranta oli jo tuolloin lähes täyteen rakennettu.

Huoli joen kunnosta säilyi silti. Marraskuussa vuonna 1988 Jämsänjoessa kuoli jälleen kaloja, tällä kertaa pieniä särjenpoikasia. Arvio kuolleiden särkien määrästä liikkui kymmenissätuhansissa.

Vuonna 1990 tehtailla otettiin käyttöön biologinen jätevedenpuhdistamo. Tehdaskuormitus laski jätevesien puhdistusten avulla murto-osaan entisestä.

Samalla, kun tehtaan päästömäärät pienenivät, nousivat pintaan uudet ongelmat. Jämsän ja Jämsänkosken ­kaupunkien yhteispuhdistamo kuormitti jokea valtavasti aiheuttaen pahimmillaan jo yli puolet joen kuormituksesta. Syykin oli selvillä: viemäriverkostot olivat huonot, ja aiheuttivat laitokselle tulevia ylimääräisiä vuotovesiä. Niitä jouduttiin keväisin laskemaan ohijuoksutuksina jokeen.

Vuonna 1996 (Keskisuomalainen 18.8.) Jämsänjokea luonnehdittiin kuitenkin jo normaaliksi suomalaiseksi joeksi. Lopulta Jämsän ja Jämsänkosken yhteispuhdistamokin saatiin aisoihin. Sinne rakennettiin vuonna 2013 lisäallas, jonka avulla ohijuoksutukset viimein päättyivät.

Jämsänjoen värikkäät vaiheet asutuksen tuojasta teollisuuden likaviemäriksi ovat malliesimerkki ihmisen vaikutuksesta luontoon.

Heinonen kertoo, että aikoinaan joen vedenlaadusta ei liioin piitattu. Ajateltiin, että kyllä luonto sietää, ja havahduttiin lopulta siihen, ettei se siedäkään.

– Kun Jämsä kehittyi ja joki virtaa kaupungin läpi, on monta silmäparia tarkkailemassa. Enää likaaminen ei onnistuisi samalla tavalla.

 

 

Joen tila hyväksi vuoteen 2027 mennessä

Jämsänjoki on yksi Keski-Suomen voimakkaimmin muutetuista jokimuodostumista.

– Jämsänjoen yläosa kulkee tunnelissa tehdasalueen alitse, kaikki kosket on perattu ja padottu. Hyvää ekologista tilaa ei voi saavuttaa aiheuttamatta merkittävää haittaa alueen teollisuudelle, kertoo suunnittelija Kimmo Olkio Keski-Suomen ely-keskuksesta.

Tällaisilla vesialueilla on alhaisemmat ekologiset tavoitteet kuin muilla pintavesillä, eikä niiden ekologisia tiloja voi verrata keskenään.

– Jämsänjoen kaltaisella joella on tavoitteena hyvä saavutettavissa oleva ekologinen tila.

Suomen ympäristökeskus on määritellyt Jämsänjoen ekologisen tilan tyydyttäväksi. Hyväksi se pitäisi saada vuoteen 2027 mennessä.

Keski-Suomen ely-keskuksen limnologi Katja Leskisenoja kertoo, että Jämsänjokeen tulee pistekuormitusta UPM Jämsänkosken ja UPM Kaipolan tehtaiden jätevedenpuhdistamoilta sekä Jämsän yhdyskuntajäteveden puhdistamolta.

– Näiden kuormittajien vaikutuksia Jämsänjokeen ja Päijänteeseen tarkkaillaan Keski-Päijänteen yhteistarkkailulla, johon edellä mainitut tahot osallistuvat.

Jämsän ympäristöpäällikkö Piia Koski kertoo, ettei joen varrelle hänen tietonsa mukaan ole tullut uusia toimintoja, jotka heikentävät veden laatua.

– Kaupungin puhdistamolla on alkamassa remontti, jolloin puhdistusteho paranee ja vedenlaatu todennäköisesti myös kohenee, hän kertoo.

Olkio sanoo, että Keski-Suomen toimenpideohjelmassa Jämsänjoelle esitetään selvitystä, jolla arvioitaisiin, voidaanko Päijänteen vaelluskaloja siirtää Jämsänkosken tehtaan, Patalankosken ja Rekolankosken ylitse Jämsän reitille ja toisin päin. 2000-luvun alussa tehdyn selvityksen mukaan Päijänteestä tulevat vaelluskalat eivät ui voimakasvirtaisen tunneliosuuden läpi.

– Selvitystyötä ei ole vielä aloitettu, joten jatkotoimista ei ole tietoa, Olkio sanoo.
 

 

Lähteinä on käytetty Keskisuomalaisen juttuarkistoa, Liisa Toivolan tutkielmaa joen saastumisesta (Raportti Jämsänjoen pilaantumisesta ja puhdistumisesta: ympäristöhistorian raportti ihmisen vaikutuksesta luontoon, 1997), Kristiina Palmrothin pro gradu -tutkielmaa Jätevesien vaikutus Jämsänjoen vesikasvillisuuteen (1982), Seppo Hietarannan pro gradua Jämsänjoen vesikasviston ja vesikasvillisuuden alueelliset muutokset 1980–1996 (1997), Museo24.fi-artikkeleita sekä Jämsänjoen varren entisten ja nykyisten asukkaiden kertomuksia.

Lue Jämsänjoen mainetta käsittelevä toimittajan kolumni TÄSTÄ.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .