Hannes Heikura Keskisuomalaisessa 23.9.2014: Hänen oma maailmansa

Jyväskylän taidemuseossa, keskellä näyttelyään, istuu Hannes Heikura. Tuoleja on paljon, mutta Heikura on yksin, pukeutuneena mustaan, uusi osaproteesi suussa, puhuu niin hiljaa, ettei kuulija ole kuulla.

Heikura (s. 1958) on mestarivalokuvaaja. Näyttely on nimeltään Zone. Sen kuvissa on Heikuran oma maailma.

”Se on maailma, missä ihmiset kulkevat toistensa ohi näkemättä toisiaan. Maailma, joka lopulta pakahtuu yksinäisyyteen”, kertoo Heikura näyttelyn esittelytekstissä.

Miten sinä päädyit kuvaamaan yksinäisyyttä?

– En minä päätynyt kuvaamaan yksinäisyyttä. Päädyin kuvaamaan omaa vyöhykettäni, omaa maailmaani. Ei ole minun ajatukseni, että olen yksinäisyyden kuvaaja. Mutta toisaalta: kyllä se leima minulle sopii, ei yksinäisyys ole asia, jonka kokisin vieraaksi.

Tärkeä läpi näyttelyn kulkeva teema yksinäisyys kyllä on.

– Yksinäisyys, kuolema ja luopuminen, niistä ei pääse. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä läheisempiä ne ovat.

Kun Zone-näyttely oli esillä Salossa, sanoit haastattelussa, että toivoisit ”ihmisten heräävän siihen mielellään ennemmin kuin liian myöhään, että se totaalinen yksinäisyys ei paljastuisi jollain sairaalavuoteella”. Mitä tarkoitit?

– Tarkoitin sitä, että ihminen on kaiken aikaa selkeästi yksin. Että se olisi hyvä ymmärtää, ettei se tulisi aikanaan ikävänä yllätyksenä.

 

Zone on yhdistelmä kahdesta mustavalkoisesta valokuvasarjasta. Ensin oli Dark Zone – Hämärä vyöyhyke (2011), sitten tuli We Walk Alone – Kuljemme yksin (2013). Kaikki kuvat on otettu Helsingin keskustassa, Kampissa ja lähiympäristössä.

Kuvasarjat saivat alkunsa, kun Heikura, Afganistanit, Irakit sun muut hankalat ja värikkäät paikat kiertänyt kuvajournalisti herkesi huomaamaan, että kotikaupungistaan Helsingistä hänellä on vain sääkuvia: ensilumi yllätti, Mannerheimintiellä hiihdetään; tai: ukkossade aiheutti tulvan.

Hän päätyi kuvaamaan lähiympäristöään – mutta sillä tavalla, että lopputuloksessa paikka ja pitkälti aikakin on häivytetty.

– Tämä on täysin narsistista oman maailman kuvittamista. Näissä kuvissa ei ole mitään yhteiskunnallista, ei mitään kannanottoa, olen pelkästään halunnut luoda omaa kuvastoani, hyvin itsekkäästi.

Yhtäkään kuvaa ei ole lavastettu.

– Mutta en puhuisi dokumenttikuvista, sillä minä rajaan pois ja poistan mahdollisimman pitkälti sellaiset elementit, jotka viittaisivat johonkin tiettyyn aikaan tai paikkaan.

Voitko mainita jonkin yksityiskohdan tai asian, jonka olet poistanut jostain näyttelyn kuvasta?

– En.

 

Useimmissa kuvissa on ihminen. Aika usein niin, ettei ihmistä voi tunnistaa.

– En pidä kuvista, joissa tunnistettava ihminen on pääosassa. Jos kuvan ihmisen voi tunnistaa, herää kysymys: kuka tässä on ja miksi.

Toisaalta:

– Haluan että kuvissa on ihmisiä, en yleensä pidä kuvista, joissa ei ole ihmisiä.

Ja:

– Itse asiassa olen hirveän epäsosiaalinen ihminen. Esimerkiksi kun lähdin Helsingin Sanomista, en pitänyt jälkeenpäin yhteyttä kehenkään. Itse asiassa minulla ei ole edes ystäviä. En jaksa mitään nonsense-touhuilua kavereiden kanssa, rilluttelua. Mieluummin istuskelen tv:n ääressä, katselen Master Chef Australiaa ja juon viinaa.

Oletko ollut koko elämäsi epäsosiaalinen?

– Olen. En oikeastaan voi sietää ihmisiä. Minähän häivyn aina. Minulla on ollut hyviä ystävyyssuhteita, mutta olen aina lähtenyt pois.

Olet siis hirvittävän epäsosiaalinen ihminen, joka haluaa kuvata ihmisiä?

– Minulla on sellainen kummallinen ominaisuus, että pystyn kuvaamaan ihmisiä hyvinkin läheltä – eivätkä ne huomaa sitä! Tietysti, jos ne huomaa, niin sitten selitän. Monesti on hirveän helpottavaa huomata, että minusta ei välitetä ollenkaan.

 

Parhaillaan Heikura kuvaa End of the Road -sarjaa. Sen on tarkoitus täydentää Dark Zonen ja We Walk Alonen aloittama kokonaisuus trilogiaksi. Edellisistä osista poiketen Heikura kuvaa End of the Roadin väreissä.

Siinä on paikan lisäksi rajattu aika. Heikura on kuvannut Helsingin Rautatientorin ympäristöä aamuöisin, kun baarit menevät kiinni.

– En minä känniläisiä kuvaa vaan tunnelmaa ja aamun valoa.

Aamuyöllä on kaikenlaista. Vaarallistakin.

– Tapani ei ole kuvata jostain pylvään takaa, kuvaan ihan avoimesti. Sitten tulee helposti aggressioitakin, varsinkin tuohon aikaan yöstä.

Oliko se noita kuvauksia, kun sinulta vietiin kamera?

– Joo. Etuhampaat sisään. Nyt on proteesi.

Oliko se tavaton tapaus urallasi?

– Oli se... istuin taksissa takapenkillä Rautatientorilla. Kummankin puolen ovet avattiin yhtä aikaa. Toinen repi olkalaukun pään yli ja toinen veti turpaan.

Menikö ne molemmat kamerat siinä samalla?

– Toinen meni myöhemmin. Mutta en minä haluaisi näitä asioita korostaa. Siihen nähden miten paljon olen kulkenut vaikka Afganistanissa, Lähi-idässä, Iranissa, Irakissa, Keski-Aasiassa, kriisialueilla – siihen nähden olen selvinnyt aika vähällä.

Juttu on julkaistu Keskisuomalaisessa 23. syyskuuta 2014.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

HS: Palkittu valokuvaaja Hannes Heikura on kuollut