Kaisa, 35, aloitti työt aamuviideltä leivottuaan ja jumpattuaan illat – pyrkimys näyttää energisen naisjohtajan mallia johti totaaliseen romahdukseen

Pinkki seinä, keltaiset nojatuolit ja ruskea sohva. Taiteilijakodin värikkyys ei enää piristänyt. Mielessä olivat vain sohva ja mustat ajatukset. Siinä Kaisa Hiltunen, 35, makoili ja mietti itsemurhaansa.

– En jaksanut elää mutta en halunnut kuollakaan. Minulla on tuo ihana lapsi. En pysty häntä jättämään, muistelee Hiltunen viime kevättään.

Nyt Hiltunen istuu keittiönsä jakkaralla tyytyväisenä. Hän on elossa, hänen elämässään on värejä ja uusi tulevaisuus.

Kaikki alkoi kymmenen kuukautta sitten. Energinen työmyyrä romahti. Väsymätön suorittaja ei enää jaksanutkaan.

Kaisa Hiltunen oli työskennellyt vuoden Kansanterveyden keskuksen toiminnanjohtajana. Arki täyttyi kokouksista, seminaareista, asiantuntijatehtävistä ja jatkuvista hankehakemusten täyttämisistä.

Työpäivän jälkeen odotti tiukasti aikataulutettu arki

Työpäivän jälkeen odottivat yksinhuoltajan arki 3-vuotiaan pojan kanssa, hikoilut spinningissä ja lenkkipoluilla ja monenlainen suorittaminen sekä vuosikausia kestäneet katkonaiset yöunet.

– Olin todella hyvä multitaskaamaan. Ehdin ja pystyin vaikka mihin. Kierrokset vain kovenivat. Leivoin illat sämpylöitä tai vähintäänkin jumppasin olohuoneessa ja aloitin työt viideltä aamulla. Minähän olen energinen ja jaksava. Sellaisena minua pidettiin. Sellainen luulin itsekin olevani. Samalla kuitenkin pelkäsin istahtaa aloilleni. Oli helpompi pitää vauhtia yllä kuin hyytyä.

Kiltti ja tunnollinen. Sellaiseksi Hiltunen itseään kuvailee. Koulukiusattu ysin oppilas.

– Olin niin kauhean velvollisuudentuntoinen. En voinut jättää asioi­ta tekemättä. Puhumattakaan, että olisin jättänyt niitä toisten tehtäväksi. Vaikka väsytti, ajattelin, että tällaistahan se elämä nyt vain on.

Lisäksi Hiltunen koki yhteiskunnallista painetta suoriutua työstään.

– Aina puhutaan, kuinka naisjohtajia on niin vähän. Kun nyt sitten olin vaativassa esimiestyössä, koin, että se on hoidettava kunnialla.

Ensimmäiset oireet uupumisesta olivat fyysisiä. Jatkuvaa päänsärkyään Hiltunen lääkitsi kahvilla ja Buranalla. Kyllä tämä tästä, hän ajatteli.

– Sitten tuli alaselkäkipua, pitkittynyttä yskää, ja maha meni sekaisin. Muisti alkoi pätkiä, enkä oikein pystynyt keskittymään mihinkään.

Hetkeä aikaisemmin Hiltusen perhepiirissä oli tapahtunut ikäviä asioita. Läheinen sukulainen sairastui psyykkisesti yllättäen ja niin pahasti, että oli välillä jopa suljetulla osastolla.

– Silloin  tuntui ensimmäisen kerran, että tarvitsen itsekin tukea. Työterveyshuollon kautta pääsin työpsykologille, jonka luona kävin muutaman kerran. Sieltä hain kuntoutuspsykoterapiaan, jonka aloitin elokuussa 2017.

– Silloin vielä ajattelin, että ei minulla ole mitään hätää. Kunnes sitten eräänä päivänä sain kysyttyä, pitäisikö minun jäädä sairauslomalle. Pitäisi, vastasi ammattilainen heti.

Lääkäri oivalsi tilanteen heti

Hiltunen kiittää hyvää työterveyslääkäriä, joka näki hänen tilanteensa heti. Lääkäri oivalsi, että fyysiset oireet ovat kehon tapa sanoa, että nyt pitäisi pysähtyä.

– Lääkäri kirjoitti kaksi viikkoa sairauslomaa. Sanoin, että yksikin riittää, kun on tärkeä kokous tulossa. Kuvittelin, että kun edes hetken saisin levätä, niin kyllä se tästä.

Ihan niin se ei kuitenkaan mennyt. Lyhyt sairausloma ei muuttanut tilannetta. Esityslistat jäivät valmistumatta, aloitekyky ja keskittyminen olivat poissa. Sairauslomaa pidennettiin vaiheittain.

– Kun psykiatri kirjoitti 3,5 kuukauden sairausloman, koin, että nyt minulla on lupa olla väsynyt. Pari kuukautta kuitenkin meni vielä vanhalla vauhdilla, touhusin joulua ja kävin Pariisissakin pojan kanssa. Sairausloman alussa kävelin niin paljon, että pakaralihakset tulehtuivat, Hiltunen hymähtää.

– Kunnes sitten tuli se romahdus, totaalinen putoaminen. En enää jaksanut muuta kuin miettiä synkkiä sohvallani.

Viime keväästä Hiltunen ei kovin paljon muista. Käytös alkoi muuttua. Energisestä ylisuorittajasta oli jäljellä vain varjo. Diagnoosina oli työuupumus ja keskivaikea masennus.

– Aloin pelätä sosiaalisia tilanteita. En halunnut kommunikoida ihmisten kanssa yhtään. Kaupassa oli pakko käydä, mutta jos vastaan tuli joku tuttu, vaihdoin tiellä puolta.

Jossain vaiheessa Hiltunen ajatteli, että entä jos hän jää sellaiseksi. Entä jos elämänilo ei koskaan enää palaa? Hän kävi psykoterapiassa viikoittain, ja lisänä oli lääkehoito.

– Sitten jotain tapahtui. Se, mistä sain energiaa osallistua kansalaisopiston improvisaatiokurssille sekä autenttisen liikkeen kurssille, on minulle itsellenikin mysteeri. Niissä oli jokin outo voima, joka rauhoitti minua. Kurssien jälkeen seuraava yö oli viikon ainoa, jolloin en nähnyt painajaisia.

Hyväpalkkainen työ sai jäädä

Kehon ja mielen yhteys. Se oli Hiltuselta kadonnut.

– Olin puskenut töitä aamusta iltaan ja muun ajan suoritin muuten vain. En palautunut mistään. Minulla ei ollut omia harrastuksia. Liikuntakin oli vain tavoitteellista itsensä haastamista.

Sairauslomalla Hiltunen alkoi etsiä mielihyvän lähteitä ohjattujen kurssien ohella nettijoogasta.

– Minun piti oppia pysähtymään ja hengittämään. Olo kohentui vähän kerrallaan, Hiltunen kertoo.

Aina kun hän ajatteli töihinpaluuta, iski ahdistus. Vaikka hän vähitellen, toiminnan kautta, pystyi muuttamaan arkensa sisältöä, töihin liittyvät ajatukset eivät muuttuneet.

– Mieli on rehellinen. Sitä pitää uskaltaa kuunnella, sanoo Hiltunen nyt omasta kokemuksestaan.

Tänä syksynä Hiltunen repäisi itsensä kokonaan irti vanhasta. Hän irtisanoutui hyväpalkkaisesta työstään ja siirtyi näyttelijätyön opiskelijaksi.

– Minulta vapautui hirveän iso taakka, kun sain laitettua pisteen työlleni. Sen vahvistava vaikutus oli merkittävä. Yöuneni ovat parantuneet, ja päivä päivältä tunnen yhä enemmän onnellisuutta.

Elämä muuttui myös taloudellisesti. Sillä ei ole Hiltuselle niin merkitystä.

– Minä pelastin itseni. Se on tärkeintä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .