Kiimainen narttu on haastavaa lomaseuraa

Oltiin jokunen kesä sitten vajaat pari viikkoa Norjassa, Flakstadvågin kylässä. Vuonossa kasvatetaan kassilohta ja satamassa se jalostetaan valmiiksi vientiin. Ympärivuotisia asukkaita on nelisenkymmentä ja kesällä porukkaa näkyy vähän enemmän, kun meri houkuttelee kalastajia.

Majoituttiin leirintäalueen isossa mökissä, neljä aikuista ja valkoinenpaimenkoira Jade. Muuten saatiin olla kuin Ellun kanat, mutta valitettavasti Jadella oli juoksut. No, ilman niitä olisi haasteita ollutkin aivan liian vähän; vaellusmaastot kun alkoivat ulko-ovelta ja merestä nousi niin paljon kalaa kuin kehtasi ottaa.

Sinänsä fiksua ajattelua koiralta ajoittaa juoksut juuri noihin viikkoihin. Ei muuten, mutta kun Flakstadvågissa oli ainakin tuolloin vain uroskoiria. Uroskoiriin oli päädytty kyläläisten yhteisellä sopimuksella: kun narttuja ei ollut, voitiin koirat pitää vapaina. Huomiosta nauttineen Jaden ja paikallisten karvaturrien mielestä tilanne oli kerta kaikkiaan herkullinen – me emme nähneet sitä yhtä ruusuisena.

Olihan siinä neitsyyden varjelemisessa vipinää, isännän ärhentelyä, oveenraapijoita pitkin iltoja ja himokkaita seuramiehiä, missä vain liikuttiinkin. Vaan hyvin siitä selvittiin: Jade ei päässyt lisääntymään yhdenkään paikallisen lammaspaimenen kanssa.

Siis bordercollien.

Meillä on ollut melkein keskeytyksettä sekä kissoja että koiria parin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Koira tai pari on ollut aina mukana sekä Norjan-reissuilla että kotimaisilla vuokramökeillä.

Autossa koirat kulkevat suurin piirtein samalla vaivalla kuin ihmisetkin: taukoja pitää olla riittävästi, juomista mukana ja joskus vähän syömistäkin. Yleensä turrikat viihtyvät farmarin peräkontissa koiraverkon takana, mutta edellinen berninpaimenkoiramme Koda tunki mieluusti verkon ja sivupalkin välistä takapenkillekin.

Jos matkustamoon oli ehtinyt pelkkä pää, pystyi koiran painamaan kohtuullisella vaivalla takaisin verkon oikealle puolelle.

Puolivartalopainiminen oli hankalampaa ja johti usein pysähdykseen, jonka aikana sovitut säännöt ehdittiin sekä kerrata että koiran puolelta unohtaa.

Kotona berneillä on tapana ilmoittaa ulosmenosta raapimalla ovea, joten vuokratiloissa pitää joko olla ennakoiva tai estää pääsy ovelle. Jälkisiivous kun on helpompi tehdä, jos siihen ei kuulu oven vaihtamista, hiomista tai maalaamista.

Toki rahallakin selviää, mutta onhan se aina vähän noloa ruveta selittelemään, että nuo jäljet ovat koiran eikä kuutamolla ihmissudeksi muuttuvan isännän aiheuttamia.

Kissat ovat olleet jokusen kerran vuokramökeillä mukana. Vuokranantajien kestotoive on tietysti, ettei sohvia ja tuolia merkkailtaisi, joten pieni huoli on siinäkin ollut persauksissa.

Enemmän harmia on kuitenkin ollut karkaamisista. Jos sattuu unohtamaan, että tuvassa on kissa, lähtee se helposti menemään jo ensimmäisellä ovenavauksella.

Ocicat Pantsu oli aikoinaan muutaman yön metsässä savolaisella saarella, mutta päätti sittenkin tulla takaisin ennen kuin porukat lähtivät kotia kohti. Maine coon Nemo karkasi eräänä kesänä Päijänteen rannalla, mutta se saatiin jäljitettyä parissa päivässä koiran avulla.

Kivijärven saaressa sijaitsevalla sukumökillä oli yhden porukan kissa liesussa kuukausitolkulla. Se oli kiinnostunut ihmisten läheisyydestä, vaan ei seurasta. Kävi näköetäisyydellä, mutta ei antanut ottaa kiinni. Saatiin loukutettua vasta joskus syyspimeillä.

Nykyisin jätämme kissat viikon parin lomareissujen ajaksi pääsääntöisesti kotiin. Sinne otetaan perheelle lomasijainen, joka ruokkii katit ja on seurana.

Sijaiselta vaaditaan pitkää pinnaa, sopeutumista huomion keskipisteenä olemiseen ja erinomaisia unenlahjoja. Viimeksi mainittu on erityisen tärkeä, koska kissat ovat aktiivisia öisin ja haluavat silloin seuraa.

Pelkät korvatulpat eivät auta unensaannissa, jos joku työntää karvaisen takapuolensa naamalle.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .